Sairaanhoitajat 100 vuotta - vuodet 1945-1955

Sodan jälkeen yhteiskunnan taloudellisen ja sosiaalisen kehittymisen myötä myös elinolot Suomessa alkoivat hiljalleen parantua. Sairaanhoitajatarliiton toiminnassa paikalliselle toiminnalle tuli uusi tärkeä rooli. Järjestön nimi muuttui sääntömuutoksessa 1945 Suomen sairaanhoitajain liitto ry:ksi. Liiton jäseninä olivat sen jälkeen 14 paikallisyhdistystä, joissa taas sairaanhoitajat olivat henkilöjäseninä. Palkkaneuvotteluista vuosina 1954 ja 1955 tuli todellinen voimainkoitos.

Jäsenyyden perusteet muuttuivat

Vuoden 1945 liiton sääntömuutoksessa järjestön nimi muuttui Suomen Sairaanhoitajain liitto ry:ksi. Uusien sääntöjen mukaan liiton jäseninä olivat paikallisyhdistykset. Henkilöjäsenet olivat taas paikallisyhdistysten jäseniä. Henkilöjäseniksi hyväksyttiin vain ne sairaanhoitajat, jotka olivat Lääkintöhallituksen ylläpitämässä sairaanhoitajaluettelossa. Jäseninä oleville ns. nuoremmille sairaanhoitajille myönnettiin myös oikeus käyttää liiton jäsenmerkkiä. Liiton uusi jäsenmerkki otettiin käyttöön vuonna 1946. Sodan jälkeen hakaristisymbolin käyttö Suomessa kiellettiin. Liiton ensimmäisessä jäsenmerkissä oli hakaristisymboli, eikä sitä lain mukaan enää voitu käyttää. Vuoden 1947 aikana kaikkien jäsenten oli vaihdettava vanha merkki uuteen ja samalla luovutettava vanha merkki takaisin liitolle.

Panostus sairaanhoitajakoulutukseen oli tarpeen

Huolta aiheutti vuonna 1946 se, että sairaanhoitajista oli edelleen pula ja samanaikaisesti sairaanhoitajakoulutukseen pyrkijöiden määrä oli vähentynyt. Ratkaisuehdotuksena oli, että paikallisyhdistyksiä kehoitettiin tekemään suunnitelma tyttöoppilaitosten yläluokkien valistamiseksi sairaanhoitajan ammatista. Sitä varten tarvittiin mainoslehtinen, jonka julkaiseminen oli kalliista, mutta sen arveltiin kuitenkin auttavan asiassa. Markkinointikampanja tehtiin yhteistyössä sisarjärjestöjen, ruotsinkielisen sairaanhoitajayhdistyksen, Kätilöliiton ja Terveyssisaryhdistyksen kanssa.

Vuoden 1955 liittokokouksessa hyväksyttiin tavoite, jossa sairaanhoitajien pohjakoulutusvaatimukseksena oli keskikoulu. Samaan kokoukseen oli kutsuttu myös sairaanhoitajakoulujen johtajattaret (14) ja oppilaskuntien edustajat (13). Näillä haluttiin vahvistaa yhteistyötä oppilaitoksiin ja samalla kertoa, että liiton vuoden 1956 toiminnan painopisteenä on sairaanhoitajakoulutus.

Liiton tehtäviä 1950-luvun alussa

Vuonna 1946 Suomen sairaanhoitajain liiton työnvälitys oli erotettu liiton toimiston työstä itsenäiseksi itsensä kannattavaksi toiminnaksi. Työnvälityslaki astui Suomessa voimaan vuoden 1950 alusta. Sen seurauksena työnvälitys siirtyi valtion vastuulle ja samalla Sairaanhoitajain oma työnvälitys lakkautettiin. Siitä vapautunut työaika päätettiin käyttää liiton järjestötoiminnan kehittämiseen.

Ajankohtaisista asioista hoidettavina olivat mm. vaikuttaminen päätöksiiin apuhenkilökunnan työasujen valinnassa. Vahva mielipide oli, että niiden ei missään tapauksessa saanut olla samat kuin sairaanhoitajilla. Sairaanhoitajien tekemä lisätyö lääkäreiden yksityispotilaiden hoidossa oli määritelty epäselvästi eikä siitä maksettu korvaus ollut sen selkeämpää. Niistä syntyneitä ongelmia jouduttiin selvittelemään Lääkintöhallituksessa. Se asetti lääkäri- sairaanhoitaja- ja terveyssisaredustajista muodostetun komitean miettimään asiaa. Liiton jäseniä kehoitettiin tekemään huomioita työpaikoillaan kaikista työaikalain epäkohdista ja ilmoittamaan niistä liittoon.

Liitto oli liittynyt jo vuonna 1925 jäseneksi Naisten Raittius Keskukseen. Se jäsenyys päättyi vuonna 1965. Jäsenyys Naisjärjestöjen Keskusliitossa alkoi vuonna 1929 ja jatkuu edelleen. Naisjärjestöjen Keskusliiton järjesti Naisten kunnallispäiviä, joissa Sairaanhoitajainliitonkin edustajia oli mukana.

Sairaanhoitajalehdessä 3/1950 sivulla 70 oli Ajankohtaista palstalla seuraava pieni uutinen, "Sairaanhoitohenkilökunnan sosiaaliset olot. Sisäasiainministeriölle jätettiin helmikuun 28. pvä lausunto sairaanhoito- ja sairaalahenkilökunnan sosiaalisia oloja tutkineen komitean mietinnöstä. Lausunnossa tähdennettiin sosiaalisten olojen parantamiseen kohdistuvien toimenpiteiden kiireellisyyden välttämättömyyttä."

Viisikymmentäluvun alussa liitossa nousi esiin kysymys, miten sairaanhoitajien työ- ja vapaa-ajan ilmapiiriä ja elinoloja voitaisiin keventää. Sairaanhoitajia haluttiin kannustaa erityisesti kulttuurillisten harrastusten pariin ja irtautumaan vapaa-ajallaan sairaalailmapiiristä. Sairaanhoitajat asuivat sairaala-alueella olevissa asuntoloissa ja nyt korostettiin, että vapaa-ajalla oli hyvä poistua sairaala-alueelta uusien harrastusten pariin.

1950 alkaen liitto alkoi nimittää kunniajäseniä. Nimitetyiksi tuli ulkomaalaisia yhteistyökumppaneita ja liiton perustajajäseniä sekä toiminnassa pitkään olleita jäseniä. Heille oli suunniteltu oma kunniamerkkikin vuonna 1955, mutta siitä ei ole löytynyt tarkempaa dokumentaatiota. Kunniajäsenet olivat vapautettuja jäsenmaksuista. Vuonna 1952 uudistettiin jäsenmaksuperusteita. Vastavalmistuneet maksoivat vain puolen vuoden jäsenmaksun, työstä poissaolevat ja yli 63 vuotiaat saivat alennusta jäsenmaksusta. Ensimmäistä jäsenyyttä hakevalle tuli 45 vuoden yläikäraja.

Liiton opintorahastosta jaettavien opintorahojen jakamisesta ja käytöstä laadittiin säännöt vuonna 1954. Opintorahastossa oli 1 345 000 mk (v. 2023 rahassa noin 53 000 euroa). Opintorahastoon kertyi varoja sairaala-aputoiminnasta ja Lääketehdas Orionin ja Weilin&Göös:in lahjoituksina.

Sairaanhoitajapulan vuoksi liiton työnvälitys ulkomaille lopetettiin. Opintomatkojenkin järjestäminen muuttui ja väheni, koska sairaanhoitajat pääsivät niille ainoastaan sairaalan ylilääkärin erityisestä suosituksesta. Ruotsin Sairaanhoitajataryhdistys oli sota-ajasta alkaen auttanut ja ottanut vastaan sekä järjestänyt hoitoa suomalaisille sairaanhoitoa tarvitseville sairaanhoitajille. Sairaanhoitajatarliitto oli Suomessa vastannut sairaanhoitajien valinnasta ja toimittamisesta Ruotsiin. Tämä toiminta jouduttiin lopettamaan, koska se rasitti liikaan Ruotsin Sairaanhoitajataryhdistystä. - Suomessa oltiin sen jälkeen sitä mieltä, että "omin avuin tullaan toimeen"!

Suora lainaus v. 1954 toimintakertomuksesta: "Liitto on pyrkinyt tasapuolisesti hoitamaan jäsentensä keskuudessa ammattitietoisuutta ja sen kautta saada useampia sairaanhoitajia ja terveyssisaria kantamaan vastuuta järjestön toiminnasta. Kulunut vuosi on yhdistänyt eri puolilla työskentelevien järjestön jäseniä toisiiinsa ja luonut pohjan ammattikuntaa koskevien asioiden jatkuvalle kehittämiselle". Vuosi 1955 nimettiin erityiseksi järjestövuodeksi, jolloin oli tarkoitus keskittyä henkilöjäsenten sosiaalisten olojen parantamiseen. Sairaanhoitajien osuutta sairaanhoidossa haluttiin selvittää ja siihen tarkoitukseen hyvänä menetelmänä pidettiin työpaikoilla tehtäviä työtutkimuksia. Sairaanhoitajan ammattinimikkeen suojaamisen tarve nousi keskusteluissa esille.

Sairaanhoitajien ja terveyssisarten palkat ja työolot

Sodan jälkeen liitossa oltiin edelleen tyytymättömiä sairaanhoitajien palkkaan, koska sen ei katsottu vastaavan ammattikoulutusta eikä työn vastuullisuutta. Keskushallituksen jäsen ja Lääkintöhallituksen sairaanhoitajatoimentarkastaja Tyyne Lappalainen oli tehnyt 1946 liiton kokoukselle hyvin kattavan alustuksen sairaanhoitajien palkoista ja työoloista. Laskelmista ja vertailuista näkyi, että sairaanhoitajan palkka oli lähes vastaava kuin sairaalan siivoojien ja konttoriapulaisten palkat. Sairaanhoitajien ja ylihoitajien palkkaan sisältyvät luontaisedut olivat olleet vaikeuttamassa palkkausten vertailua, koska yleisesti niiden oletettiin muodostavan suuren palkanlisän. Tyyne Lappalaisen alustuksessa sekin asia voitiin osoittaa virheelliseksi käsitykseksi. Koska neuvottelut sisäasiainministeriön ja eduskunnan valiokuntien virkamiesten ja yksityisten palkkalautakuntien kanssa ei ollut tuottanut tulosta palkkauksen järjestämiseksi, nousi liiton kokouksessa ensimmäisen kerran ajatus sairaanhoitajien joukkoirtisanoutumisesta. Joukkoirtisanoutumista tai sen uhkaa olivat menestyksekkäästi jo toiset ammattiryhmät mm. farmaseutit käyttäneet painostusmenetelmänä. Joukkoirtisanoutumisen tiedettiin olevan hyvin voimakas ja riskialtiskin toimenpide, joka vaatisi ammattikunnan sataprosenttisen tuen. Suuren yleisön mielipide ja varat jäsenten auttamiseksi olivat kuitenkin epävarmat, siksi kokousedustajat eivät vielä tässä vaiheessa olleet valmiita käyttämään joukkoirtisanoutumista painostuskeinona.

Liitto teki vuonna 1945 sisäasianministeriölle ehdotuksen, jonka mukaan sairaanhoitajille korvattaisiin vapun ja itsenäisyyspäivän sekä muidenkin juhlapyhien työt ylimääräisinä lomina. Sairaanhoitajien palkkaan sisältyi esim. asuntoon ja työasuihin liittyviä luontaisetuja, joista haluttiin pois ja siirtyä kokonaispalkkaan. Luontaisetu on työnantajan työntekijälle tarjoama etu, joka ei ole rahapalkkaa, mutta jolla on rahallinen arvo. Brutto- eli kokonaispalkkaan siirryttäessä oli tärkeää varmistaa, että saataisiin todellista elintasoa vastaava palkka. Työpaikoilla kahdeksan tuntisten työpäivien järjestelyt aiheuttivat edelleenkin keskustelua. Vuonna 1945 lähetettiin sisäasianministeriöön myös anomus saada Suomen sairaanhoitajain liitolle neuvotteluoikeus sairaanhoitajien palkoista ja työsuhteen ehdoista. Sairaanhoitajajain liitto hyväksyttiinkin keväällä 1946 neuvottelukelpoiseksi vain niiden kuntien ja kuntayhtymien kanssa, joiden viranhaltijoita kuuluu jäseninä liittoon tai sen paikallisyhdistyksiin. Syksyllä 1946 liitto sai lisää vaikutusvaltaa, kun se hyväksyttiin neuvottelemaan sisäasiainministeriön, Lääkintöhallituksen, Rautatiehallituksen ja vankeinhoitoviraston kanssa. Liitolle myönnetty neuvotteluoikeus tarkoitti sitä, että viranomaiset eivät enää jatkossa saaneet tehdä ehdotuksia, antaa määräyksiä tai muuttaa sairaanhoitajien periaattellisista tai yleisluontoisista virka- ja työsuhdetta sekä palkkausta koskevista asioista, tekemättä niistä ensiksi selkoa Sairaanhoitajain liitolle. Jos liitto esitti pyynnön, asioista oli myös järjestettävä neuvottelu. Liiton arvovalta oli neuvotteluoikeuden myötä kasvanut huomattavasti.

Koko 1950-luvun alun ajan olivat sairaanhoitajien palkkausasiat jatkuvasti esillä. Joitakin korotuksia saatiin, mutta yleisesti korjauksiin oltiin tyytymättömiä. Valtion sairaaloiden aterialipukeeet otettiin käyttöön ja yötyölisä saatiin koskemaan valtion sairaalaloiden sairaanhoitajia ja poliiseja sekä vanginvartijoita. Vuonna 1953 samoja palkankorotuksia ja yötyölisää ryhdyttiin vaatimaan myös kuntien työntekijöille. Se toteutui kuitenkin vain ylihoitajien osalta.

Liitto jatkoi neuvotteluja sairaanhoitajien palkoista ja sosiaalisista oloista Valtioneuvoston asettaman komitean kanssa. Liitolla oli seuraavat tavoitteet:
- Nettopalkasta on siirryttävä bruttopalkkaan
- Eläkkeet ja ikälisät on järjestettävä maksettavaksi kaikille sairaanhoitajille
- Yötyöstä on maksettava erillinen korvaus, sunnuntai- ja juhlapäivien työstä on saatava korvaus osin lomana osin rahana
- Epäterveellisissä oloissa (röntgen- ja radium työssä) työskentelevien työpäivä on lyhennettävä seitsemän tuntiseksi.
- 15:n vuoden palveluksen jälkeen on saatava kuuden viikon pituinen loma
- Sairaanhoitajien omaan sairaan- ja terveydenhoitoon pitää kiinnittää vakavaa huomiota
- Terveyssisarlaissa ilmeneviin epäkohtiin eläkkeissä, ikälisissä, työajoissa sekä kiertävien sairaanhoitajien työoloihin on kiinnitettävä huomiota

Palkkaneuvotteluissa kovat otteet käyttöön

Sairaanhoitajien ja liiton tyytymättömyys palkka-asioihin lisääntyi ja otteet alkoivat koventua. Vuonna 1954 liiton kokous antoi keskushallitukselle valtuuden ryhtyä avoimeen työtaisteluun valtion sairaaloissa, ellei palkka-asioissa saada tyydyttävää ratkaisua. Nettopalkkauksesta bruttopalkkaukseen siirtyminen koettiin ehdotetussa muodossa kestämättömänä, koska sen mukaan luontaisetujen rahavastiketta korotettaisiin, mutta palkat eivät nousisi. Vaadittiin uusia suuntaviivoja sairaanhoitajien palkkaukselle. Terveyssisarten palkkauksessa olivat edelleen olemassa vastaavanlaiset epäkohdat kuin sairaanhoitajillakin.

Sairaanhoitajajärjestöt julistivat työpaikkoja koskevan hakusaarron marraskuussa 1954. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja palkkaneuvottelut muuttuivat tammikuun aikana dramaattisiksi, kun järjestöt lähettivät valtioneuvostolle kirjelmän sairaanhoitajien irtisanoutumisista kaikissa valtion sairaaloissa. Neuvottelut valtioneuvoston kanssa katkesivat 22.1.1955. Kaikki valtion laitoksissa työssä olleet sairaanhoitajat anoivat eroa viroistaan 1.2.1955 alkaen. Neuvottelut vaikean tilanteen ratkaisemiseksi kuitenkin jatkuivat. Joukkoirtisanoutuminen peruuntui aivan viime hetkillä 29.1.1955, kun saatiin hyväksyttävä sovintoehdotus. Siinä sovittiin väliaikaisratkaisu, jolla peruuntui sekä irtisanomiset että hakukiellot. Sairaanhoitajat saivat kahden palkkaluokan korotukset ja rahakorvauksen menetetyistä luontoiseduista ja pukuavustuksesta. Valtion virkamiehet mm. sairaanhoitajat saivat 1955 lopussa joulurahan ja kaksi erillistä tasokorotusta vuoden 1956 aikana. Samat edut saivat myös kunnalliset terveyssisaret. Heidän siirtymisestään kokonaispalkkaukseen tehtiin aloite vuonna 1955.

Työaikalain ulkopuolelle jäivät edelleen ylihoitajat, apulaisylihoitajat ja terveyssisaret. Työaikalain ulkopuolelle jääneiden ryhmien työajasta ja ylityökorvauksista liiton edustajat esittivät useita kertoja näkemyksensä Virkamiesten työaikakomitealle. Lisäksi ikälisien laskemisesta oli erimielisyyttä. Osa-aika työ muuttui sisäasianministeriön ohjeistuksella lailliseksi. Sen järjestelyistä liitto esitti oman kannanottonsa, jossa kiinnitettiin huomiota osa-aikatyössä olevien sairaanhoitajien sosiaalisen aseman turvaamiseen.

Kokonaisuudessaan liitossa koettiin vuoden 1955 alun palkkaneuvottelut erittäin vaativina ja raskaina, eikä vastaavanlaista enää toivottu tapahtuvan. Opittiin, että yksimielisyys yhteisten asioiden hoidossa on tärkeää, samoin on tärkeää, että jäsenet seuraavat neuvotteluja tiiviisti ja ovat aktiivisesti mukana.

Liitossa tunnistettiin sairaanhoitajien tyytymättömyys. Sairaanhoitajalehteen avattiin toukokuussa 1955 uusi palsta "Tästä puhutaan" , jolla tarjottiin kanava tunteiden purkamiseen. Näin lehdessä markkinoitiin aloitettua uutta palstaa:

"Purnaus on oikein muotisana nykyään. Purnaustakin voi olla monenlaista: Se voi olla kokonainen elämän asenne, johon ei muuta mahdukaan, kuin omat koetut elämänpettymykset ym. subjektiiviset ja yksipuoliset näkemykset. Se voi olla myös älykästä käyttäytymistä, jolloin huomioidut epäkohdat tuodaan välittömästi esille siinä toivossa, että asiat voitaisiin ehkä järjestää paremminkin. Tyytymättömyyttä ei ole siellä, missä kaikki on täydellisen hyvin, tai - siellä missä huomioiden tekoon ja arvosteluun ei pystytä. Tilaa, missä kaikki olisi täydellisen hyvin, ei tässä maailmassa olekaan, jälkimmäinen vaihtoehto taas ei ole kunniaksi kenellekään. Purnaus voi olla tietty voiman merkki. Kuumeesta sanotaan, että se on, paitsi sairauden oire, myös voiman merkki, merkki elimistön vastustuskyvystä ja elinkelpoisuudesta. Sen vuoksi on suorastaan ilolla tervehdittävä sitä, että - tai jos - sairaanhoitajat purnaavat. Näin järjestövuonna vieläpä annamme siihen erityisen luvankin: Purnatkaa pois! Se helpottaa. Se voi olla alkuna oikealle tervehtymiselle. Kun sitten kylliksi olemme purnanneet, olemme ehkä kypsiä vaikkapa toteamaan: Jos minä olen tyytymätön teihin, niin onpa teilläkin syytä olla tyytymätön minuun. Ja toivottavasti te myös olette yhtä tyytyväisiä minuun kuin minä olen tyytyväinen teihin!"

Paikallisyhdistyksille lisää vastuuta

Vuoden 1945 sääntöuudistuksessa Sairaanhoitajaliiton jäseniksi tulivat itsenäiset Sairaanhoitajaliiton paikallisyhdistykset. Aiemmat seitsemän paikallisyhdistystä nimettiin uudelleen ja seitsemän uutta paikallisyhdistystä aloittivat toimintansa. Päätösvalta liitossa tuli paikallisyhdistysten valitsemille vuosi- ja liittokokousedustajille. Henkilöjäsenet luetteloitiin paikallisyhdistyksen jäseniksi ja kokousedustajien määrä riippui paikallisyhdistyksen jäsenmäärästä.

Paikallisyhdistysten talouden perustana tuli olemaan yhdistykselle maksettava jäsenmäärään perustuva jäsenmaksupalaute sekä sairaalapalvelutoiminta, josta kertyneet tulot jaettiin tasan keskushallituksen ja paikallisyhdistysten kesken. Sairaanhoitajain liitossa sairaala-aputoiminnasta ja koulutustilaisuuksista sekä opintopäivistä saatu tuotto siirrettiin opintorahastoon, josta jäsenille jaettiin apurahoja.

Liiton kokouksia järjestettiin paikallisyhdistysten alueilla eri puolilla Suomea. Kokouksissa varsinaisen kokousohjelman lisäksi luettiin tervehdykseksi tarkoitettuja jäsenten lähettämiä sähkösanomia ja kokouksesta myös lähetettiin tervehdyssähkösanomia kuten esim. v. 1948 sisäasiainministeri Simoselle ja Lääkintöhallituksen pääjohtaja, professori Reinikaiselle.

1950 asetettiin paikallisyhdistyksiin opintotoimikunnat, jotka olivat liiton opintotoimikunnan alaisia. Vuosi 1951 oli ns. opintovuosi, jolloin järjestettiin sekä valtakunnallisia että maakunnallisia opintopäiviä, joissa oli osallistujina runsaasti sairaanhoitajia sekä muutakin yleisöä.

1947 perustettiin Suomen sairaanhoitajain liitto ry:n huoltorahasto, jolle laadittiin oma ohjesääntö. Se kokosi aiemmat jäsenten tukemiseksi perustetut rahastot yhdeksi rahastoksi. Huoltotoimikunta esitti, että paikallisyhdistykset asettaisivat omat huoltotoimikunnat ja alueellisen sihteerin tehostamaan huoltoasioiden käsittelyä liiton ja paikallisyhdistysten välillä. Huoltorahastoista jaettiin avustuksia jäsenille kiireellisissä ensiaputapauksissa. Liiton toimintaan tuli vuonna 1955 suuri muutos, kun päätettiin siirtää liiton huoltotoiminta paikallisyhdistysten tehtäväksi. Huoltorahastoon oli kertynyt kohtuullisen suuri summa Joulukynttilät lehden tuloista, liiton jäsenten huoltoapukeräyksestä, yhdestä testamentista sekä yksittäisistä lahjoituksista. Paikallisyhdistyksille tuli näkyvä ja vastuullinen tehtävä omien jäsentensä taloudellisessa tukemisessa.

Lisää tarkempaa tietoa paikallisyhdistysten toiminnasta on historianäyttelyn osiossa Suomen Sairaanhoitajat ry:n alueyhdistykset.

Kansainvälinen yhteistyö

Ruotsinkieleisen sisarjärjestön, Sjuksköterskeföreningen i Finland, lyhennettynä SFF, kanssa oli vuonna1929 perustettu Suomen Sairaanhoitajattarien Kansallisliitto erityisesti varmistamaan Suomen Sairaanhoitajatarliiton pääsyn mukaan ICN:n toimintaan ja osallistumaan vuonna 1929 ICN:n kongressiin Montrealiin. Siinä kokouksessa suomalaisia sairaanhoitajia valittiinkin useisiin ICN:n pysyviin valiokuntiin. Kansallisliiton tehtävänä oli sääntöjen mukaan huolehtia Suomen sairaanhoitajain edustuksesta maan rajojen ulkopuolella ja edistää yhteistoimintaa ja yhteishenkeä vastaavien kansainvälisten järjestöjen kanssa. Yhteistyö Suomessa sujui hyvässä hengessä. Kansallisliitto hoiti kansainvälisen kirjeenvaihdon, kokous- ja kongressiedustukset, opintomatkojen ja Suomeen tehtävien vierailujen laatimisen. Vuonna 1946 sääntöjä jälleen tarkasteltiin. Kansallisliiton luottamusneuvostoon valittiin jäsenet kummastakin järjestöstä. Puheenjohtajat olivat itseoikeutettuja jäseniä ja muut edustajat valittiin järestöjen omissa kokouksissa. Tässä vaiheessa Sairaanhoitajain liitto oli kasvattanut jäsenmääränsä huomattavasti suuremmaksi kuin SFF ja siihen perustuen Sairaanhoitajain liitto ehdotti Kansallisliiton lakkauttamista ja uudelleenjärjestelyjä edustustehtäviin valitsemisessa. Sairaanhoitajain liitto esitti silloin myös jo ensimmäisen kerran ehdotuksensa järjestöjen yhdistymisestä. Kielikysymys ja edustus kansainvälisessä yhteistyössä aiheuttivat ruotsinkielisessä järjestössä suurimmat ja vaikeimmat pohdinnat. SFF joutui tarkoin harkitsemaan mikä valinta olisi sen oma etu. SFF:n läheinen yhteistyö ja kontaktit Pohjoismaisessa yhteistyössä (suomenkielinen lyhenne PSY ja ruotsinkielinen nimi Sjuksköterskor Samarbete i Norden ja lyhenne SSN) osoittautuivat ruotsinkieliselle järjestölle vielä tärkeämmäksi kuin päätöksenteko-oikeus ICN yhteistyössä. Kansallisliiton toimintaa pohdittiin järjestöjen kesken useiden vuosien ajan. Vuonna 1951 lopulta asiaan saatiin ratkaisu ja järjestöt organisoituivat Suomen Sairaanhoitajajärjestöjen Valtuuskunnaksi, jonka vastuut ja edustukset määriteltiin uudelleen. Suomen Sairaanhoitajain liitosta tuli ICN:n jäsen. Suomen Sairaanhoitajajärjestöjen Valtuuskunnan toiminta kesti vuoteen 1965 saakka, jolloin SSL ja SFF yhdistyivät ja yhteisen organisaation nimeksi tuli Suomen sairaanhoitajaliitto - Finlands sjuksköterskeförbund.

Liiton toimintaa ja taloushuolia

Tänä ajanjaksona Kyllikki Pohjala oli liiton puheenjohtajana. Hänen 50-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä liiton paikallisyhdistykset tilasivat ja lahjoittivat liitolle Kyllikki Pohjalan muotokuvan. Sen paljastusjuhla pidettiin lokakuussa 1953. Muotokuvan on maalannut Tauono Miesmaa vuonna 1953. Liiton 30 vuotisjuhlakokous pidettiin 1955, jolloin paljastettiin liiton ensimmäisen puheenjohtajan, Lyyli Haganin muotokuva. Muotokuvan on maalannut Kaapo Wirtanen vuonna 1954. Molempien puheenjohtajien muotokuvat asetettiin esille liiton toimistolle.

Vuonna 1952 liittoon palkattiin sihteeriksi Toini Nousiainen, jonka tehtävänä oli mm. sairaanhoitajien palkkausasiat ja huoltosihteerin tehtävät. Osallistuminen dramaattisiin palkkaneuvotteluihin ensiksi vuoden 1954 hakukiellossa ja sitten vuoden joukkoirtisanoutumisessa 1955 antoivat Toini Nousiaiselle vahvan opin ja kokemuksen, jolla tuli olemaan vaikutusta myöhemmissäkin neuvotteluissa ja Sairaanhoitajaliiton historiassa.

Liiton työntekijöinä olivat puheenjohtajan lisäksi kolme sihteeriä ja toimistonhoitaja, joka toimi myös liiton rahastonhoitajana. Huoltosihteerin tehtäviä hoiti yksi sihteereistä. Huoltosihteerin tehtävät siirtyivät paikallisyhdistyksille vuonna 1956. Sairaanhoitajalehdessä toimi päätoimittaja sekä toimitussihteeri. Liiton työntekijöiden asema virallistui, kun liiton työntekijöille tuli voimaan vahvistettu virkasääntö, jolla määriteltiin työntekijöiden velvollisuudet, virkasuhteen ehdot ja palkkaus. Palkkaus vastasi valtion palkkaluokkia. Samalla tuli voimaan myös liiton työntekijöiden eläkesääntö.

1940-luvun lopulla Suomessa elettiin sodasta toipumisen aikaa. Elintarvikkeiden säännöstely oli edelleen voimassa ja paperipula hankaloitti mm. Sairaanhoitajalehden suunnitelmia. Lehden merkitystä pidettiin kuitenkin niin tärkeänä, että kustannuksista huolimatta sen sivumäärää lisättiin. Järjestön lehden nimi oli ollut vuodesta 1925 vuoteen 1943 saakka Sairaanhoitajatarlehti. Vuosiksi 1944-1965 sen nimeksi tuli Sairaanhoitajalehti.

Taloudelliset ongelmat vaivasivat sodan jälkeen myös Sairaanhoitajain liittoa. Liiton tilitappiota tasoittamaan päätettiin vuonna 1945 kerätä jäseniltä ylimääräinen jäsenmaksu (50 mk) ja seuraavan vuoden jäsenmaksua korotettiin. Vuonna 1946 todettiin, että sairaalapalvelutoiminta on kannattavaa, mutta tavaroiden saanti eri puolilla Suomea oli osoittautunut hankalaksi. Sairaalapalvelu oli jo ehditty siirtää paikallisyhdistysten toiminnaksi, mutta nyt päätettiin siirtyä takaisin keskitettyyn toimintaan, josta vastaa keskushallitus eikä paikallisyhdistykset. Sairaalapalvelun kirjanpito erotettiin erilliseksi osaksi liiton kirjanpidosta. Vuonna 1947 perustettiin Suomen sairaanhoitajain liitto ry:n taloustoimikunta ohjaamaan liiton liiketoimintaa. Vuoden 1950 liiton toiminta oli jälleen tulossa tappiolliseksi. Sen peittämiseksi liitettiin Joulukynttilät -lehden myynti juokseviin menoihin ja lehden painatuskulujen ja palkkausmenojen vuoksi pyydettiin jäseniä maksamaan vapaehtoisesti 100 mk lisämaksu lehden kustannuksia paikkaamaan.

Kyllikki Pohjalalla oli hyvät yhteistyöverkostot myös kansanedustajan tehtävänsä ansioista. Hän kutsui verkostojaan vierailuille Sairaanhoitajain liiton toimistolle. Liitosta tehtiin myös tutustumiskäyntejä sairaanhoitajien työpaikoille.

Liiton jäsenmäärä oli kasvanut jo yli 8000:ksi. Sen vuoksi jäsenkortistokin oli uusittava ajantasaiseksi.

*********************************************************************************************************************************************************************************

Näyttelyn sisällöt:

Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta * 1925–1935 Oman ammattiliiton perustaminen * 1936–1939 Eteenpäin * 1939–1945 Sotien vuodet * 1945–1955 Jälleenrakentaminen * 1956–1965 Palkkataistelut * 1966–1979 Vahva ammattiliitto * 1980–1986 Tehyn perustaminen ja uuden alku * Suomen Sairaanhoitajat ry:n alueyhdistykset * Suomen Sairaanhoitajien puheenjohtajat * Tietoa historianäyttelyn kokoamisesta *