Sairaanhoitajat 100 vuotta - vuodet 1956-1965

Suomen terveydenhuollon palveluja kehitettiin rakentamalla uudenlainen sairaanhoidon palveluverkosto. Sairaanhoitajapulaa yritettiin ratkaista sekä koulutuksen lisäämisellä että työtehtävien uudelleen organisoinnilla. Sairaanhoitajain liitossa tehtiin työtä palkkojen ja työolojen korjaamiseksi, mutta eteneminen oli hidasta. Vuosittaisia valtakunnallisia sairaanhoitajien opintopäiviä alettiin kutsumaan Sairaanhoitajapäiviksi vuonna 1964. Miesten koulutus sairaanhoitajiksi käynnistyi vuonna 1965. Järjestön nimi vaihtui 1960-luvulla kaksi kertaa, ensiksi vuonna vuonna 1961 Sairaanhoitajain liitoksi ja vuonna 1965 otettiin käyttöön nimi Suomen sairaanhoitajaliitto - Finlands sjuksköterskeförbund kun sisarjärjestöt yhdistyivät kaksikieliseksi järjestöksi.

Suomessa sairaan- ja terveydenhoito kehittyi voimakkaasti 1950 ja 1960-luvulla

Korkea inflaatio ja heikentynyt ostovoima ja palkkaneuvottelujen epäonnistuminen johtivat Suomessa yleislakkoon vuonna 1956. Sairaanhoitajia lakko ei koskenut, mutta noin kolme viikkoa kestänyt laaja lakko maaliskuussa 1956 vaikutti voimakkaasti koko Suomessa, kun kaupat, tehtaat ja virastot suljettiin ja liikenne pysähtyi suurimmassa osassa maata. Elintarvikkeistakin alkoi olla pulaa suurimmissa kaupungeissa. Lakko ei lopulta tuottanut isoja palkankorotuksia, mutta se vahvisti ammattiyhdistysliikkeen asemaa ja osoitti, että työväenliike pystyi organisoimaan laajoja työtaisteluja.

Suomessa oli 1950-luvulle tultaessa yliopistollisia sairaaloita vain Helsingissä ja Turussa. 1950 ja 1960 -luvuilla perustettiin yliopistolliset sairaalat Kuopioon ja Tampereelle. Oulussa lääketieteen opetus oli alkanut vuonna 1960. Yliopiston opetussairaalana toimi vuosina 1963–1972 Oulun lääninsairaala. Oulun yliopistollinen sairaala aloitti toimintansa 1973.

Suomeen syntyi keskussairaalaverkosto vuonna 1956 säädetyn sairaalalain mukaisesti. Uusia keskussairaaloita rakennettiin eri puolille Suomea isoimpiin kaupunkeihin. Keskussairaalat toimivat alueensa erikoissairaanhoidon keskuksina. Pienemmät aluesairaalat ja kunnalliset terveyskeskukset toimivat niiden rinnalla. Sairaaloiden suunnitteluun oli perustettu Sairaalasuunnittelun järjestämiskomitea, jossa oli korkean tason virkamiehiä, mutta ei esim. sairaanhoitajien edustusta. Sairaanhoitajain liitto olisi luonnollisesti halunnut osallistua suunnittelutyöhön. Komitean reilun vuoden työn jälkeen, se esitti vuonna 1958 julkilausuman, jossa todettiin, että olisi syytä perustaa sairaala-alan tutkimuslaitos, joka paneutuisi sekä sairaaloiden rakentamiseen että sairaalatoiminnan suunnitteluun. Ko. laitoksella ei olisi päätäntävaltaa, mutta se voisi antaa lausuntoja. "Tutkimuslaitoksessa voisivat olla edustettuina myös jotkin kunnalliset ja ammatilliset intressipiirit".

Uudet keskussairaalat ja niiden useat erikoisalat lisäsivät sairaanhoitajien kysyntää. Sen seurauksena syntyi tarve kouluttaa lisää sairaanhoitajia ja sitä varten tarvittiin uusia oppilaitoksia. Erikoissairaanhoitajien koulutus alkoi Suomessa 1950-luvulla. Pääaineina oppilaitoksista riippuen olivat terveyden- ja sairaanhoidon kliinisten erikoisalojen, sosiaalityön, hallinnonalan sekä kasvatusopillisten opintojen opintosuunnat. Vuonna 1965 erikoistumiskoulutusta annettiin jo useimmissa sairaanhoito-oppilaitoksissa. Näiden lisäksi pystyi joissakin oppilaitoksissa opiskelemaan erilaisia lisäopintoja. Erikoistumisopintojen lisäksi järjestettiin myös kahdeksan viikon täydennyskoulutuksia, joilla ei kuitenkaan saanut virallista lisäpätevyyttä.

Sairaanhoitokoulujen opettajien opinto- ja neuvottelupäivät pidettiin syyskuussa 1956 Pajulahden urheiluopistossa. Päivien teemana olivat mm. potilaskeskeinen työ, lääkärin ja sairaanhoitajan yhteistyö, oppilasvalinnat ja soveltuvuuskokeet sekä sairaanhoitajien sosiaalinen kasvatus. Venny Snellman oli päivillä juhlapuhujana.

Venny Snellman oli todellinen Suomen sairaanhoitajakoulutuksen sekä hoitotyön kehittäjä. Hän teki Sairaanhoitajain liiton kanssa yhteistyötä useiden kymmenien vuosien ajan liiton perustamisesta alkaen. Hän edusti ruotsinkielistä sisarjärjestöä Suomen Sairaanhoitajattarien Kansallisliitossa ja Valtuuskunnassa. Suomen sairaanhoitajien virikkeestä, mutta Venny Snellmanin aloitteesta yhdessä sairaanhoitajajärjestöjen kanssa perustettiin Sairaanhoitajien koulutussäätiö (SHKS) vuonna 1944. Sen kanssa Sairaanhoitajaliitolla on aina ollut tiivis ja hyvä yhteistyö. Venny Snellman toimi ensimmäisenä Lääkintöhallituksen sairaanhoitajakoulutuksen tarkastajana vuosina 1930–1958.

Sosiaaliturvauudistuksilla Suomen terveydenhuoltoa kehitettiin voimakkaasti. Vuonna 1963 voimaan tullut terveyskeskuslaki laajensi terveyskeskusten verkostoa, joka toi perusterveyshuollon palveluja lähelle asukkaita. Vuonna 1964 otettiin käyttöön sairausvakuutusjärjestelmä. Sen myötä julkisen terveydenhuollon merkitys kasvoi ja yksityisten palvelujen merkitys pieneni. Kun keskussairaalatoiminta siirtyi kuntayhtymille vuoden 1957 alusta, liitto ja paikallisyhdistykset tekivät niiden kanssa uudet sopimukset sairaala-aputoiminnasta. Sen laajeneminen toi lisää tuloja sekä paikallisyhdistyksille että liitolle.

1960-luvun alkupuolella oli valtava pula sairaanhoitajista. Vakinaisia virkoja oli auki, mutta hakijoita ei ollut riittävästi. Avoimista työpaikoista ilmoitettiin Sairaanhoitajalehdissä. Lehti saikin mm. vuosina 1963 ja 1964 hyvät ilmoitustulot suuresta määrästä työpaikkailmoituksia. Sairaaloissa tehtiin kokeilu, jossa toimistovirkilijoita palkattiin töihin vuodeosastoille vapauttamaan hoitohenkilökunta toimistotehtävistä. Muita työvoimapulaa helpottavia ideoita olivat työstä poissaolevien sairaanhoitajien saaminen palaamaan työhön, sairaanhoitajien osa-aikatyö ja toive, että työnvälitysviranomaiset ottaisivat tehtäväkseen myös sairaanhoitajavälityksen. Osa-aikatyön ongelmana oli palkkauksesta ja työsopimuksen eduista sopiminen. Ratkaisuna pidettiin myös koulutuspaikkojen lisäämistä, jonka toivottiin tuovan helpotusta pulaan. Tosin sen tiedettiin vaikuttavan vasta vuosia myöhemmin.

Sairaanhoitajakato oli todettu olevan suurinta heti valmistumisen jälkeen. Vuoden 1962 Kansanterveyslaitoksen tilaston mukaan työikäisistä sairaanhoitajista 68% oli työssä. Heitä oli yhteensä 11666 ja työstä poissa oli 5381 sairaanhoitajaa. Työstä poissaolevissa sairaanhoitajissa oli erityisesti nuoria sairaanhoitajia. Työn sisältö ei ollut ongelma, vaan naimisiin meno oli sairaanhoitajilla edelleen yksi suurimmista syistä jäädä pois työelämästä. Muita syitä olivat epätyydyttävä palkka ja epäsäännölliset työajat. Eläkkeelle sairaanhoitajat jäivät saman tilaston mukaan keskimäärin 59 vuotiaina noin 33 työvuoden jälkeen. Sairaanhoitajain liitto teki 1960-1961 jäsentutkimuksen, jolla selvitettiin järjestötoimintaan osallistumista. Tutkimuksen taustatietokyselystä selviää mm. vastanneiden ikäjakauma ja siviilisääty, joka vastasi ehkä muutenkin samoja jakaumia koko jäsenistössä.

Kyselyn perusteella jäsenten aktiivisuus osallistua liiton toimintaan vaihteli iän, virka-aseman, asuinpaikkakunnan ja siviilisäädyn mukaan. Aktiivisimpia olivat yli 40 vuotta täyttäneet. Ylihoitajat ja osastonhoitajat olivat aktiivisempia kuin sairaanhoitajat ja terveyssisaret. Paikallisyhdistysten keskuksissa, paitsi Helsingissä asuvat olivat aktiivisimpia, samoin naimissa olevat.

Sairaanhoitajalehden 4/65 pääkirjoituksessa pohdittiin työhön palaamiseen liittyviä haasteita. "Emme halua houkutella sairaanhoitajia lastensa luota, mutta jos he itse ovat halukkaita palaamaan, luulisi työnantajien lähinnä olevan kiinnostuneita tehokkaan perehdyttämisohjelman järjestämisestä. Sairaanhoitajajärjestöt ovat kyllä valmiit yhteistyöhön."

Sairaanhoitajan vala:

"Lupaan, että vakaa ja vilpitön tahtoni on sairaanhoitajan tointa harjoittaessani parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan täyttää ne velvollisuudet, jotka minulle sairaanhoitajana kuuluvat, ja pitää aina mielessäni sairaanhoitajan työn korkeat ihanteet".

Valan tekstin on laatinut laatinut Ylihoitajayhdistys vuonna 1957.

Työtä palkkojen ja työolosuhteiden korjaamiseksi

Suuri määrä Suomen sairaanhoitajain liiton jäseniä siirtyi sairaalauudistuksessa vuoden 1957 alussa valtion virkanhaltijoista kuntainliittojen palvelukseen. Liitolle tuli lisää neuvoteltavaa, koska kuntainliitoissa oli erilaiset palkka- ja työehtojärjestelmät kuin valtiollla.

Kokonaispalkkajärjestelmä astui voimaan 1.1.1963. Eduskunta hyväksyi samapalkkaisuussopimuksen, jonka mukaan miehille ja naisille on maksettava samanarvoisesta työstä samaa palkkaa. Siihen siirryttiin vähitellen ja vastuu samapalkkaisuuden toteuttamisesta jäi työmarkkinajärjestöille. Sairaanhoitajalehti 17/62 korosti sitä, että on tärkeää että naiset yleensä aktiivisemmin osallistuvat ammatillisten järjestöjen toimintaan ja seuraavat valveutuneina samapalkkaisuuden etenemistä. Vaikka siinä vaiheessa ei miehiä vielä ollutkaan sairaanhoitajina, aihe oli ajankohtainen, koska miesten kiinnostus kouluttautua sairaanhoitajan ammattiin kasvoi. Mielisairaanhoitajiksi miehet olivat voineet kouluttautua jo aiemmin. He suorittivat työharjoittelujaksoja sairaaloissa erityisesti miesosastoilla, joten miehiin sairaalatyöntekijöinä oli jossakin määrin jo totuttu.

Miehet hyväksyttiin opiskelemaan sairaanhoitajiksi vuonna 1964. Sairaanhoitajalehden 17/64 artikkelissa kerrotaan kuinka ensimmäiset kaksi poikaa saivat opiskelupaikat Porin sairaanhoitajaopistossa tammikuussa 1965 alkavalle kurssille. Pääsykokeet ja valintaperusteet olivat heillä samanlaiset kuin tytöilläkin. Tytöt asuivat koulun oppilasasuntolassa, mutta pojille etsittiin asunnot kaupungilta, jotta vältettäisiin tiettyjä ongelmia yhteisten tilojen käytössä. Opiskelemaan valitut Veikko Alajärvi ja Kari Kivimäki ajattelivat valmistuttuaan erikoistuvansa joko leikkaussali- tai laboratoriotyöhön.

Laki sairaanhoitotoimen harjoittamisesta astui voimaan 1.12.1962. Lain mukaan vain laillistetuilla sairaanhoitajilla oli oikeus toimia sairaanhoitotoimen harjoittajina. Laillistaminen tehtiin Lääkintöhallituksessa lisäämällä koulutetut sairaanhoitajat sairaanhoitotoimen harjoittajista pidettävään luetteloon. Sairaanhoitotoimen harjoittajan ei tarvinnut olla Suomen kansalainen ja Lääkintöhallitus laillisti myös ulkomailla kouluttautuneet sairaanhoitajat.

Liitto oli onnistunut palkkaus - ja työolosuhteiden korjaamisessa vain osittain. Sairaanhoitajia työskenteli kuntainliittojen, maalaiskuntien, kaupunkien- ja kauppaloiden sekä yksityisten työnantajien palveluksessa. Liiton neuvottelijoille hajanainen työkenttä aiheutti moninkertaista työtä, koska eri työantajien palveluksessa olevilla oli erilaiset sopimukset palkoista, palkkaluokista ja muista työehdoista. Lisäksi kaikkien työnantajien kanssa käytiin erilliset neuvottelut. Palkkojen lisäksi liitossa pidettiin tärkeänä sairaanhoitajien oman terveydenhuollon järjestämistä. Tukea katsottiin tarvittavan erityisesti ennaltaehkäisevässä terveydenhuoltotyössä.

Kun lopulta siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon, sen käytännön järjestelyt eivät sujuneet vaikeuksitta ja siirtymäaikaa annettiin vuoteen 1970 saakka. Työaikalisästä ja laajennetusta sunnuntaityökorvauksisita neuvoteltiin ja sovittiin työnantajakohtaisesti. Eläkejärjestelmästä neuvoteltiin Kunnallisen eläkelaitoksen kanssa. Vuonna 1964 sairaanhoitajan eläkeiäksi tuli 60 vuotta ja ylihoitajan 63 vuotta.

Aktiivista tiedottamista ammatista

Sairaanhoitajapulan vuoksi myös liitossa mietittiin, mitä voidaan tehdä sairaanhoitajan ammatin ja työn kiinnostavuuden lisäämiseksi ja miten nuoria saadaan hakeutumaan koulutukseen. Elokuvan keinoja ei oltu vielä aiemmin kokeiltu, mutta nyt sekin haluttiin kokeilla. Sairaanhoitajain liitto teki Sairaanhoitajien Koulutussäätiölle (SHKS) aloitteen tehdä ammatinvalinnan ohjauksen avuksi lyhytfilmi sairaanhoitajaksi opiskelusta ja sairaanhoitajan ja terveyssisaren työstä. Vuonna 1950 valmistui Finlandia Kuva Oy:n tekemänä lyhytelokuva Terveytemme puolesta. Elokuvan kesto on 8 min. Sitä esitettiin elokuvateattereissa alkukuvana. Digitoitu elokuva on katsottavissa Elonet-sivustolta.

Lyhytelokuvan ”He valvovat” liitto teetti Finlandia Kuva Oyssä vuonna 1956. Elokuvassa kuvataan sairaanhoitajaksi opiskelua, sairaanhoitajan ja ylihoitajan työtehtäviä sairaalassa sekä sekä terveyssisaren kotikäyntiä. Filmin kesto on noin 9 min. Sitä esitettiin alkukuvana valittujen elokuvien yhteydessä. Valitettavasti dokumenteista ei selviä minkä elokuvien alkukuvina em. lyhytelokuvaa esitettiin. Elokuvaa pystyi myös tilaamaan lainaksi paikallisyhdistyksiin ja sairaaloihin . "He valvovat" digitoitu elokuva on katsottavissa Elonet-sivustolta.

Linkit yllämainittuihin elokuviin löytyvät tämän sivun lopusta.

Yleisradion kanssa liitto teki v. 1961 radioon pakinasarjan "Puhtaus ja terveys" ja vuonna 1962 kahdentoista pienoispakinan sarjan "Lapsi sairastaa". Sarjojen kuunteluista oli tehty seuranatakyselykin ja sen mukaan molempia sarjoja olivat sekä ammattilaiset että väestö seurannut mielenkiinnolla.

Tulevaa ammattiaan miettiville ja koulunsa päättäville opiskelijoille tehtiin 1960-luvulla kaksi esitettä ”Entä sairaanhoitajan ura?” ja "Sairaanhoitajan ura - sinunkin tulevaisuutesi"

Liiton sihteerit tapasivat sairaanhoitajaopiskelijoita liiton toimistolle järjestetyissä tapaamisissa. He vierailivat myös erikoisalojen kerhoissa kertomassa liiton toiminnasta. Pohdittaessa kuinka tietoa liitosta saataisiin levitettyä opiskelijoille, syntyi ajatus yhdysmiesten järjestämisesta työpaikoille.

Lehdistölle, radiolle ja televisiolle annettiin uutisia ammattiasioista ja järjestöstä. Erityisesti 1954 ja 1955 palkkataistelun aikana tiedotusvälineille välitettiin tietoa neuvottelujen etenemisestä. Vuonna 1963 Sophie Mannerheimin 100 v. syntymäpäivä huomioitiin lehdistössä ja hänestä kirjoitettiin artikkeleita useisiin aikakauslehtiin. Hänen työnsä suuresta merkityksestä kerrottaessa, kerrottiin samalla myös sairaanhoitajan koulutuksen ja ammatin kehittymisestä. Sophie Mannerheim toimi Sjuksöterskeförening i Finland -järjestön puheenjohtajana vuonna 1925, jolloin suomenkielinen Suomen sairaanhoitajatarliitto perustettiin. Sophie Mannerheimilla ei kuitenkaan koskaan ollut virallista roolia Suomen sairaanhoitajatarliitossa.

1960-luvulle saakka liiton julkaisut Sairaanhoitaja ja Joulukynttilät sekä muut pienemmät esitteet välittivät tietoa sairaanhoitajan ammatista, eettisistä ohjeista ja työpukeutumisesta sekä järjestön toiminnasta. 1960-luvun lopulla Sairaanhoitajalehden sisältö alkoi vastata muiden järjestölehtien tapaan todellista edunvalvontaa. Vuosina 1944-1965 lehden nimi oli ollut Sairaanhoitajalehti. Vuodesta 1966 alkaen järjestö muuttui kaksikieliseksi ja lehden nimeksi tuli Sairaanhoitaja -Sjuksköterskan.

Yhteistyökumppanuuksia

Sairaanhoitoon liittyviä erikoisalojen yhdistyksiä oli perustettu useita. Ne halusivat tehdä yhteistyötä Suomen sairaanhoitajain liiton kanssa. Yhdistyksiä kutsuttiin liiton vieraiksi, koska yhdistysten ja kerhojen liitolle antama tuki todettiin tärkeäksi. Yhdistykset taas puolestaan toivoivat liitolta tukea omille toiminnoilleen. Yhteistyössä järjestettiin mm. opintopäiviä. Vuonna 1958 yhteistyötä tehtiin tai pidettiin muuten yhteyttä seuraavien erikoisalajärjestöjen kanssa: terveyssisaret, sosiaalihoitajat, röntgenhoitajat, ylihoitajat, kirurgisenalan hoitajat, lastenalan sairaanhoitajat, leikkaussalisairaanhoitajat, laboratoriosairaanhoitajien kerho, teollisuusterveysisaryhdistys, sairaanhoitajaopettajien kerho, Psyko-klubi ja Mielitautialan kerho. Vuonna 1958 Sairaanhoitajainliitto teki esityksen Lääkintöhallitukselle laboratorioalan sairaanhoitajien erikoiskoulutuksen aloittamisesta.

Sairaanhoitajajärjestöt, joihin kuuluivat mm. ruotsinkielinen sairaanhoitajayhdistys, Kätilöliitto ja Terveyssisaryhdistys, kokosivat yhteisiä toimikuntia ja jaostoja. Vuonna 1960 toimivat Koulutusjaosto, Sairaala-alan jaosto, Terveyssisartyön jaosto ja Palkkatoimikunta. Vuonna 1965 perustettiin Sairaanhoitajaliittoon toimikunta laatimaan sairaalan johtosääntöehdotusta.

Sairaanhoidon tutkimuslaitos perustettiin v. 1965 ylläpitämään hoitoalan tutkimusta. Perustajajäseninä olivat Sairaanhoitajien Koulutussäätiö (SHKS), Sairaanhoitajaliitto ja Sjuksköterskeföreningen i Finland. Sairaanhoitajaliitto varasi tutkimuslaitoksen ylläpitoon varoja opintorahastonsa korkotuotosta. Laitoksen tarpeellisuutta perusteltiin yhteiskunnan valtavalla kehitysprosessilla, joka ilmenee tarpeena tieteelliselle tutkimustyölle. Sairaanhoidon alaa voitiin jo alkaa tarkastelemaan tieteellisemmin, systemaattisemmin ja objektiivisemmin. Katastrofaalinen työvoimatilanne sairaaloissa vaati myös työnjaossa järjestelmällistä selvitystä. Sairaanhoitajien perustama Tutkimuslaitos varmistaisi sen, että tutkimus todella keskittyisi potilaan hoidon kannalta tärkeisiin kysymyksiin. Akateemisen tutkinnon suorittaneita sairaanhoitajia oli saatavilla eikä tutkimusongelmista ollut pulaa. Tutkimuslaitoksesta tuli valtakunnallinen ja sille voitiin perustaa haaraosastoja keskuspaikoilla eri puolille Suomea.

Yhteistyössä lääketehdas Orionin kanssa syntyi Sairaanhoitajien kalenteri. Se lähetettiin kaikille jäsenille jouluksi 1956. Tämä kalenteriyhteistyö Orionin kanssa jatkui vuoteen 1982 saakka.

Vuoden 1964 lopussa Suomen Punaisen Ristin sairaanhoitajareservi lakkautettiin ja tehtävä siirtyi Lääkintöhallitukselle. Sairaanhoitajareservin tarkoituksena oli ollut sairaanhoitajatyövoiman saaminen ja kansalaisten sairaanhoidon turvaaminen poikkeuksellisissa oloissa. Lääkintöhallituksella oli jo terveydenhuoltohenkilöstön keskuskortisto ja se otettiin nyt palvelemaan myös poikkeusolojen suunnittelutyötä. Sairaanhoitajille itselleen jäi vastuu ilmoittaa osoitteensa ja työpaikkansa muutokset keskuskortistolle.

Järjestötyötä

Vuosikertomuksessa 1959 oli arviointia Suomen sairaanhoitajain liiton toiminnasta 1950 -luvulla. "Leimaa antavaa viisikymmenluvulle on ollut voimakas kehitys, keskitys ja muuttuminen sairaalalaitoksessamme. Keskussairaalaverkosto on hahmottunut. Edellisellä vuosikymmenellä toteutettu kahdeksan tunnin työaika on vakiintunut käyttöön. Sairaanhoitajapula on vallitseva ja siksi on perustettu yhdeksän uutta sairaanhoitajakoulua. Kauan odotettu erikoiskoulutuksen erottaminen peruskoulutuksesta toteutettiin. Samalla erikois- ja jatkokoulutus alkoi hahmottua nykyiseen muotoonsa, ja vihdoin 1950-luvun lopulla ryhdyttiin eri puolille maata järjestämään myös kliinisen alan erikoiskoulutusta. Kentällä on erikois- ja jatkokoulutuksen välttämättömyys nykyoloissa tunnustettu uusien sairaanhoitajien virkojen pätevyysvaatimuksia vahvistettaessa."

Viisikymmenluvulla oli Suomen sairaanhoitajain liiton tunnustettu asema muiden ammattijärjestöjen rinnalla vakiintunut. Tärkeitä ovat olleet 1950-luvun puolivälin palkkataistelu, jolloin jäsenet saivat kokea yhtenäisen ammattiryhmän yhteisten ponnistusten merkityksen. Joukkoirtisanoutuminen 1955 ja 1956 liittyminen vasta perustettuun keskusjärjestöön, TVK:hon lujitti Suomen sairaanhoitajain liiton yhteyttä muihin toimihenkilöryhmiin. TVK eli Toimihenkilö-ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto oli suomalainen ammatillinen keskusjärjestö, joka edusti julkisen ja yksityisen sektorin toimihenkilöitä ja virkamiehiä.

Yksittäiselle sairaanhoitajalle 1950-luku merkitsi lähinnä valtavaa lääketieteen kehitystä. Uusia työntekijäryhmiä syntyi ja hoitotyön työvälineet kehittyivät. Vaikka samalla kiire ja työn vaatimukset lisääntyivät, itse työn sisältö ja ydin pysyivät kuitenkin samana.

Vuosi 1960 nimettiin suhdetoimintavuodeksi. Näitä toimia suunniteltiin tehtäväksi:
- Valitaan vuoden sairaanhoitaja. Ehdotukset pyydetään oppilailta tai suurelta yleisöltä
- Luentopäivien jälkeen järjestetään yleisötilaisuus
- Paikallisyhdistyksissä ja liitossa järjestetään yhteydenottotilaisuuksia sanomalehtien toimittajille, ammatti- ja naisjärjestöjen sekä työnantajapuolen edustajille
- Laaditaan liiton esittelylehtinen, joka käänntetään myös englanniksi
- Uusitaan "Aiotko sairaanhoitajaksi" -lehtinen ammatinvalinnan käyttöön
- Jakeluosaston "taskupropaganda" organisoidaan. Taskupropaganda tarkoitti, että postitettavien tuotteiden mukaan liitetään tietoa liitosta.

Suunnitelmien onnistumista arvioitiin vuoden 1960 toimintakertomuksessa: "Suuri merkitys onnistumisen kannalta on ollut suunnittelulla ja vastuuta kantavien henkilöiden tehtävän jaolla. Toimintaa jatketaan suunnitelmallisempana vuonna 1961". Vuosikertomus 1960 poikkesi aiemmista, koska siitä tehtiin painettu julkaisu, jossa oli myös kuvitusta ja grafiikkaa. Vuoden 1960 aikana oli julkaistu uusitut versiot Sairaanhoitajan eetilliset perusohjeista ja liiton esitteestä.

Koska jäsenmäärä oli kasvanut, haluttiin paikallisyhdistyksiin pienempiä alaryhmiä esim. työnantajien tai erikoisalojen mukaan. Erityisesti nuoria sairaanhoitajia kaivattiin osallistumaan liiton ja paikallisyhdistyksen toimintaan sekä luottamustehtäviin. Vuoden 1961 sääntömuutoksessa liitto lyhensi nimensä Sairaanhoitajain liitoksi. Päättävinä eliminä olivat liittokokous ja keskushallitus, jotka virallisesti edustivat paikallisyhdistyksiä. Jo vuonna 1956 Uudenmaan piiriyhdistys oli jättänyt ehdotuksen sääntöjen muuttamisesta, niin että varmistettaisiin jokaisesta piiriyhdistyksestä jäsen keskushallitukseen. Uudessa sääntömuutoksessa se toteutui, näin paikallisyhdistysten itsenäinen rooli tuli huomioiduksi. Yhdistysten muutkin kuin virallisesti valitut edustajat saattoivat osallistua liittokokouksiin huomioitsijoina. Tämä oikeus annettiin myös kunkin sairaanhoito-oppilaitoksen oppilaskunnan yhdelle edustajalle. Oppilaskunnat saivat näin opiskelijajäsenen statuksen.

Paikallisyhdistykset tekivät vaativaa jäsentyötä

Kun uudet keskussairaalat aloittivat toimintansa, paikallisyhdistykset saivat anomuksesta oikeuden ylläpitää sairaalapalvelua myös keskussairaaloissa. Paikallisyhdistystyksillä oli oman taloutensa kanssa vaikeuksia. Osallistumiset liittokokouksiin aiheuttivat suuria matkustus- ja majoituskustannuksia. Jotkut yhdistykset olivat joutuneet ottamaan jopa lainaa pystyäkseen lähettämään edustajat kokouksiin. Liittokokousten järjestäminen aina eri paikallisyhdistyksen alueella, helpotti ainakin järjestävän yhdistyksen kustannuksia. Taloutensa turvaamiseksi paikallisyhdistykset järjestivät alueillaan luentopäiviä. Sopimus liiton kanssa takasi sen, että jos luentopäivät tuottivat tappiota, se korvattiin liiton opintorahastosta.

Koska paikallisyhdistyksille oli siirtynyt vastuullisia tehtäviä, halusivat ne, että perustettaisiin lisää uusia paikallisyhdistyksiä tekemään jäsentyötä. Yhdistysten maantieteelliset rajat haluttiin pienemmiksi ja helpommin hallittaviksi. Uusille toimijoille haluttiin liiton perehdytys vaadittuihin tehtäviin. Itä-Hämeen paikallisyhdistys perustettiin vuonna 1957.

Liiton sisäinen toiminta kehittyi voimakkasti 1963 kun yhdysjäsenverkoston luominen aloitettiin kouluttamalla yhdysjäseniä liiton toimintaan ja työsuhdetoimintaan sekä luottamusmiesjärjestelmään. Yhdysjäsenet olivat laitosten, avoterveydenhuollon tai kotirouva-sairaanhoitajien keskuudestaan valitsemia luotettavia kollegoita. Vuonna 1965 yhdysjäseniä oli 396. Yhdysjäsenet toimivat liiton ja paikallisyhdistysten tiedon välittäjinä jäsenkunnan keskuudessa sekä välittivät tietoa kentältä palkkoihin ja työsuhteisiin liittyvistä asioista liittoon ja paikallisyhdistyksille. Yhdysjäsenten nimet julkaistiin Sairaanhoitajalehdessä paikkakuntien mukaan työpaikoittain.

1960-luvulla tunnistettiin liiton jäsenyyteen liittyviä erityiskysymyksiä ja -ryhmiä, jotka tuli huomioida huoltoavusta päättämisessä. Seuraavat erityistapaukset oli kirjattu helpottamaan huoltosihteereiden työtä, kun he arvioivat jäsenen avun tarvetta ja siihen vastaamista.

1. Eläkkeellä olevien sairaanhoitajien asunto-olot. Toivomuksena, että mahdollisimman moni hankkisi jo työssä ollessaan oma-aloitteisesti asunnon, jonne voisi siirtyä jäätyään eläkkeelle. Lisäksi toivottiin, että mahdollisimman moni jäisi asumaan työpaikkakunnalle, koska Helsingistä asunnon hankkiminen on kallista ja hankalampaa kuin maaseudulla. Ongelmana on koettu myös eläkkeelle siirtyvien sopeutuminen uuteen elämään. Moni haluaa palata työelämään oltuaan hetken eläkkeellä. Monet paikallisyhdistykset ovat järjestäneet kutsutilaisuuksia ja saaneet eläkkeellä olevista toimijoita yhdistykseensä.

2. Useasti paikkaa vaihtavat sairaanhoitajat ovat toivoneet huoltosihteereiltä apua työpaikan hankkimisessa. Nämä henkilöt ovat ongelmatapauksia, koska he eivät tule toimeen työtovereitten kanssa ja ovat tyytymättömiä työpaikkaansa. Heidän työllistymisensä on vaikeutunut, koska työpaikkoihin on aiempaa enemmän hakijoita. Työttömiksi jääneiden kuuntelemista ja henkistä tukea pidetään tärkeänä. Heille tulee myös kertoa, että useasti vaihtuvat työpaikan vaihdokset eivät kerrytä eläkettä samoin kuin vakituinen työpaikka.

3. Pitkäaikaisen sairauden jälkeen työhön palaavat sairaanhoitajat. Heille työpaikan saanti ollut vaikeaa, erityisesti jos sairaanhoitaja on ollut hoidettavana mielisairaalassa. Invalidisairaanhoitajien työn saantia pitäisi pyrkiä tukemaan.

4. Lääkeaineiden väärinkäyttö. Ammatinharjoittamista koskevan lainsäädännön perusteella työn harjoittamista koskevaa oikeutta ei voida ottaa tilapäisestikään pois henkilöiltä, joilla on ilmennyt potilaan turvallisuutta vaarantavaa lääkeaineiden väärinkäyttöä. Ratkaisua tai ohjetta tähän ei ole antaa, vaan tapaukset on ratkaistava yksityisen tilanteen mukaisesti.

5. Sairaanhoitajat, jotka eivät ole liiton jäseniä. Heitä ei liitto voi auttaa, vaan voidaan vain neuvoa kääntymään sosiaalihuollon puoleen.

Liitossa oltiin tyytyväisiä jäsenmäärän kehitykseen 40:ssä vuodessa.

Kansainväliset asiat

Kesäkuussa 1954 pidettiin Pohjoismaisten sairaanhoitajien PSY:n kokous Suomessa. Kokoontumispaikkana oli Espoon Otaniemi. Kokousohjelman lisäksi vierailijoita viihdyttivät mm. Sairaanhoitajalaulalajat kuoro. Presidentin rouva Alli Paasikivi järjesti osallistujille teekutsut. Kokousväki teki myös kunniakäynnin Sophie Mannerheimin haudalle Hietaniemen hautausmaalle.

Heinäkuussa 1959 pidettiin ICN:n keskushallituksen kokous Helsingissä. Valtuuskunnan valtuuttamana tapahtuman järjestelyistä vastasi päätoimikunta, jolla oli apuna muita toimikuntia. Kokoukseen osallistujia oli yhteensä lähes 80. He tulivat 35 eri maasta. ​​Kokouksen yhteydessä järjestettiin ICN:n 60v. juhla Kauppakorkeakoululla.

Talous ja hallinto

Vakiintuneen tavan mukaan järjestön ylimmät päättäjät pitivät liittokokoukset eri paikallisyhdistysten alueilla. Vuonna 1957 kokouspaikka oli Lapissa Pallastunturin matkailuhotellissa marraskuun 28.-29. päivinä. Seuraavana vuonna syysliittokokous jätettiin pitämättä säästäväisyyssyistä. Sen tilalla järjestettiin paikallisyhdistysten puheenjohtajien, sihteerien ja huoltosihteerien kokous Helsingissä.

Suomen sairaanhoitajain liiton puheenjohtajana vuoteen 1963 saakka oli Kyllikki Pohjala. Yhdessä keskushallituksen kanssa hän johti järjestön toimintaa. Vuodesta 1956 alkaen Toini Nousiainen toimi liiton pääsihteerinä. 1950- ja 60-luvulla hänellä oli useita vastuullisia rooleja erilaisissa sairaanhoitajien palkkoja, luontaisetuja ja työaikoja koskevissa komiteoissa. Hän toimi myös Sairaanhoitajain liiton edustajana Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitossa (TVK:n) mm. sen hallituksessa. Liiton edustajana hän toimi myös SPR:n sairaanhoitajavaliokunnassa. Liiton muu henkilökunta: sihteeri Eila Kauppinen, toimistonhoitaja Lahja Nurminen, vanhempi toimistoapulainen Helga Öster, nuorempi toimistoapulainen Kirsti Immonen, konekirjoittaja Oili Kumpulainen, konekirjoittaja Raili Törnroos (15.10.1957 alkaen), keskuksenhoitaja Martta Enström (31.8. saakka) ja lähetti Seija Reinikainen.

Sairaanhoitajalehden palveluksessa oli neljä henkilöä. Päätoimittaja oli Kyllikki Pohjala, toimitussihteeri Aili Leminen 15.4. saakka ja Marjatta Katajamäki 15.4. alkaen, toimittaja Ilta Valkonen ja taloudenhoitaja Aune Reunanen.

Suomen sairaanhoitajain liiton jakeluosasto vastasi sairaanhoitajille myytävistä tuotteista kuten työpuvuista ja niiden toimittamisesta tilaajille. Jakeluosastolla oli työssä kaksi henkilöä: jakeluosastonhoitaja Iris Lampila ja jakeluosaston apulainen Raili Heikkilä.

Kokonaisuudessaan liiton yhteydessä toimiva henkilöstämäärä oli jo kasvanut suhteellisen isoksi ja tarvittiin isommat toimitilatkin. 1959 liitto osti huoneiston uudesta virastotalosta Fredrikinkatu 61:stä ja muutti vielä uudelleen maaliskuussa 1962 Eerikinkatu 28:aan.

Liiton jäsenten tueksi liittoon perustettiin vuonna 1960 Vastuuavustusrahasto. Alkupääoma siihen tuli liiton huoltorahastosta. Liiton jäsenet pystyivät hakemaan korvausta työssä sattuneen vahingonkorvauksen suorittamiseen ja siihen liittyneeseen tuomioistuimen käsittelyyn. Sääntöjen mukaan jäsenelle voitiin maksaa korvausta vain vahingosta, joka on syntynyt ensimmäisen jäsenmaksun maksamisen jälkeen. Mutta säännöissä oli myös inhimillinen pykälä, jonka mukaan "Keskushallitus voi erityiset syyt tai säälittävät olosuhteet huomioon ottaen myöntää avustusta rahaston säännöistä poiketen".

Liittokokouksessa joulukuussa 1960 tehtiin esitys, että kutsutaan koolle toimikunta, jonka yksinomaisena tehtävänä olisi liiton toiminnan suunnittelu pidemmällä tähtäimellä ajan tarpeet huomioiden sekä että ryhdyttäisiin valmistelemaan erityisen palkkataistelurahaston perustamista.

Liiton talous aiheutti jälleen miettimistä, koska vuoden 1961 tulos oli tulossa tappiolliseksi. Talouden vajauksen täydentämiseksi etsittiin toimenpiteitä ja järjestettiin mm. arpajaiset. Sairaanhoitajalehden ilmoitukset olivat tuottavaa toimintaa ja nyt järjestettiin kilpailu, jossa eniten ilmoituksia hankkiva henkilö palkittiin. Ellei vajausta näistä toimenpiteistä huolimatta saataisi täydennettyä, päätettiin ottaa liiton vararahasto avuksi. Jäsenten maksamaa jäsenmaksua ei kuitenkaan haluttu nostaa. Sairaanhoitajalehden erillistä tilausmaksua ja tilausten irrottamista jäsenmaksustakin harkittiin, mutta jäsenkatoriskin vuoksi siitä luovuttiin.

Vuoden 1963 liittokokous pidettiin Lappeenrannassa 6.-7.9.1963. Siinä kokoukseen Kyllikki Pohjala ei enää asettunut ehdolle liiton puheenjohtajaksi. Hänen pitkä uransa sekä liiton puheenjohtajana (vuodesta 1936) että Sairaanhoitajalehden päätoimittajana (vuodesta 1925) päättyivät. Toini Nousiainen valittiin liiton puheenjohtajaksi ja Kaija Pakkala aloitti Sairaanhoitajalehden päätoimittajana.

Vuonna 1965 sairaanhoitajien maksamasta jäsenmaksutuotosta 51,2 % käytettiin Sairaanhoitajaliiton toimintaan. Loppuosa eli lähes puolet tuotosta jakautui useaan toimintoon: Sairaanhoitajalehteen 19,6 %, paikallisyhdistyksille 15 %, Kansainvälisten järjestöjen PSY:n ja ICN:n jäsenmaksuihin 4,4 %, TVK:lle 5,6 %, Sairaanhoitajajärjestöjen Valtuuskunnalle 2,2 % ja Sairaanhoitajaliiton tukirahastoon 2 %. Lisäksi Sairaanhoitajaliitto oli jäsen ja maksoi jäsenmaksuja pienille järjestöille, joita olivat Suomen Naisjärjestöjen Keskusliitto, Naisten Raittiuskeskus, Pohjola-Norden-yhdistys ja Terveyskasvatustyön Neuvottelukunta. Pisimpään yhteistyö oli jatkunut Suomen Naisjärjestöjen Keskusliiton kanssa, jo vuodesta 1927 alkaen.

Valtakunnallisia luentopäiviä oli järjestetty vuodesta 1931 alkaen, mutta vasta ensimmäistä kertaa vuonna 1959 päivistä uutisoitiin televisiossa. Uudenmaan paikallisyhdistys otti vastuulleen vuosina 1964 ja 1965 valtakunnallisten opintopäivien järjestämisen. Opintopäivien pitopaikkana oli Suomalainen kauppakorkeakoulun juhlasali, Helsingissä. Sairaanhoitajapäivät -nimi otettiin käyttöön vuonna 1964 ja samalla nimella päivät järjestetään ja tunnetaan edelleen.

Sisarjärjestöjen yhdistyminen

Vuonna 1964 liitto palkkasi oman lakimiehen, jonka tehtäväksi tuli mm. valmistella liiton organisaatiouudistus ja sisarjärjestöjen yhdistyminen.

Uusien sääntöjen mukaan paikallisyhdistysten toiminta jatkui entisellään. Liittokokoukset järjestettiin 2–3 vuoden välein, ja yhdistykset saivat sinne edustajia jäsenmääränsä mukaan. Uutena perustettiin Valtuuskunta (nykyisin valtuusto), jonka jäsenet valittiin liittokokouksessa suhteellisella vaalitavalla. Jokaiselle paikallisyhdistykselle taattiin vähintään yksi edustaja. Valtuuskunta valitsi keskushallituksen, joka puolestaan valitsi puheenjohtajan ja 1–2 varapuheenjohtajaa keskuudestaan. Keskushallitus käytti apunaan valiokuntia, jotka valmistelivat kokousasioita. Valiokunnat koostuivat paikallis- ja erikoisyhdistysten ehdottamista jäsenistä.

Sisarjärjestöjen yhteistyö oli muuttunut kiinteäksi ja käynnissä olivat neuvottelut Suomen sairaanhoitajain liiton ja ruotsinkielisen Sairaanhoitajayhdistyksen, SFF:n yhdistymisestä. Sairaanhoitajajärjestöjen Valtuuskunta toimi jo yhteistyöelimenä, mutta se keskittyi pääasiassa kansainvälisten asioiden hoitamiseen. Hyvän yhteistyön haitaksi oli osoittautunut päätöksenteon hitaus, koska kaikki asiat piti käsitellä molempien järjestöjen omissa päättävissä elimissä ennen yhteisessä kokouksessa tehtävää päätöstä. Molemmissa järjestöissä työmäärä oli vuosien kuluessa kasvanut ja aiheuttanut painetta. Sitäkin oli yritetty jo helpottaa yhteisten toimikuntien ja jaostojen perustamisella. Toimintojen yhdistämisellä tavoiteltiin voimakkaampaa järjestöä. Yhdistymällä voitiin ylläpitää tehokkaampaa toimintaa taloudellisemmin ja pienemmin kustannuksin. Kasvaneen jäsenmäärän vuoksi pelkästään jäsenkortisto oli paisunut Sairaanhoitajain liitossa niin isoksi, että jouduttiin harkitsemaan reikäkorttijärjestelmään siirtymistä. Yhdistyessä voitiin liittää molempien järjestöjen jäsenet samaan kortistoon. Esimerkkinä käytettiin Ruotsin ja Tanskan sairaanhoitajajärjestöjen kokemuksia uusista kortistoista. Monet sairaanhoitajat olivat jo olleet jäseninä molemmissa järjestöissä ja maksaneet jäsenmaksut molempiin. Järjestöjen yhdistyttyä heille tuli maksettavaksi vain yksi jäsenmaksu.

11.9.1965 Sjukskäterskeföreningen i Finland - lyhennettynä SFF päätti anoa Suomen sairaanhoitajain liiton jäsenyyttä. SFF ehdotti uudeksi nimeksi Suomen sairaanhoitajaliitto - Finlands sjuksköterskeförbund ja liiton kieliksi suomi ja ruotsi. Jäsenyhdistys lupasi lähettää vuosittain liitolle tilinpäätöksen ja kertomuksen toiminnastaan edelliseltä kalenterivuodelta. Sairaanhoitajain liiton liittokokous hyväksyi syyskuussa 1965 SFF:n jäsenanomuksen ja vuoden 1966 alusta rekisteröitiin kaksikielinen Suomen sairaanhoitajaliitto - Finlands sjuksköterskeförbund.

Lisää:

Katso lyhytelokuva Terveytemme puolesta. Elokuvan kesto on 8 min.

Katso lyhytelokuva He valvovat. Elokuvan kesto on noin 9 min.

***********************************************************************************************************************************************************************************

Näyttelyn sisällöt:

Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta * 1925–1935 Oman ammattiliiton perustaminen * 1936–1939 Eteenpäin * 1939–1945 Sotien vuodet * 1945–1955 Jälleenrakentaminen * 1956–1965 Palkkataistelut * 1966–1979 Vahva ammattiliitto * 1980–1986 Tehyn perustaminen ja uuden alku * Suomen Sairaanhoitajat ry:n alueyhdistykset * Suomen Sairaanhoitajien puheenjohtajat * Tietoa historianäyttelyn kokoamisesta *