Sairaanhoitajat 100 vuotta - vuodet 1966-1979

Sairaanhoitajaliiton toiminta laajenee ja uudistuu. Sairaanhoitajaliitto ja Sjuksköterske Förening i Finland yhdistyvät vuonna 1966 Suomen sairaanhoitajaliitoksi. Vuotta 1968 nimitetään yleismaailmallisesti poliittisten tapahtumien vuoksi "hulluksi vuodeksi". Sitä leimasivat Vietnam, Tšekkoslovakia, opiskelijoiden radikalismi ja poliittiset salamurhat USA:ssa. Suomessa koettiin keväällä 1968 lakkoaalto, jolloin myös sairaanhoitajat olivat ns "laittomassa lakossa". Se käynnisti muutosprosessin koko työsopimusneuvottelujärjestelmässä ja julkisen sektorin järjestörakenteessa. Terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistyö syveni ja yhteisen järjestön valmistelu alkoi 70-luvulla. Kansanterveyslaki muutti suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän.

Sairaanhoitajaliiton toiminta ammattimaistuu 1960 ja 1970 -luvulla

Vuonna 1966 perustettiin kaksikielinen Suomen Sairaanhoitajaliitto, joka yhdisti suomen- ja ruotsinkieliset sairaanhoitajajärjestöt. Yhdistyminen toi mukanaan selkeämmät toimintatavat ja tehokkaamman organisaation. Liitto panosti pitkäjänteiseen kehitystyöhön.

Sairaanhoitajapula oli yhä haaste, ja sairaaloiden henkilöstörakennetta ja työvoiman tarkoituksenmukaista käyttöä mietittiin tarkkaan. Liitto onnistui estämään asetuksen, joka olisi mahdollistanut apuhoitajien, lastenhoitajien ja kätilöiden pikakoulutuksen sairaanhoitajiksi. Liitto vaikutti aktiivisesti sairaanhoitajakoulutuksen uudistuksiin ja ehdotti yhdessä Kätilöliiton kanssa uutta terveydenhuoltajakoulutusohjelmaa. Lisäksi perustettiin toimikunta selvittämään sairaanhoitajien korkeakouluopintojen tarvetta.

Hoitotyön tutkimustoiminta vahvistui, kun Sairaanhoidon Tutkimuslaitos perustettiin liiton aloitteesta vuonna 1966. Ensimmäinen tutkimusvaihe, jossa kartoitettiin sairaanhoitajan työn perusulottuvuksia, valmistui vuonna 1968, minkä jälkeen aloitettiin selvitys sairaanhoitajan työn erityispiirteistä eri sairaaloissa.

Laboratorio- ja röntgensairaanhoitajilla oli liitossa omat osastonsa. Ammattien eriytyminen oli kuitenkin jo käynnissä. Laboratoriohoitajien itsenäinen liitto oli perustettu jo vuonna 1958. Nykyiseltä nimeltään Suomen Bioanalyytikot ry. on laboratoriohoitajien ja bioanalyytikkojen ammatillinen edunvalvoja. Itsenäinen Suomen Röntgenhoitajaliitto ry. Finlands Röntgensköterförbund rf., nykyisin Suomen Röntgenhoitajat ry. perustettiin vuonna 1978.

"Laiton lakko" ja sen kauaskantoiset seuraukset

Kun neuvottelut palkoista, työajoista ja työolosuhteista eivät edenneet, terveydenhuoltoalan työntekijät olivat lakossa 21.2.–20.3.1968. Mukana olivat sairaanhoitajat sekä sairaaloiden muu hoitohenkilöstö, siivoojat ja huoltotyöntekijät. Lakko herätti laajaa paheksuntaa – sekä poliittisissa piireissä että kansan ja lääkäreiden keskuudessa – sillä se lähes lamautti sairaalatoiminnan. Naiset eivät olleet lakkoilleet aiemmin ja siksi tätä lakkoa pidettiin poikkeuksellisena.

Lakko oli lain näkökulmasta laiton, sillä virkamiehillä ja viranhaltijoilla ei ollut neuvottelu- eikä sopimusoikeuksia. Lakko kuitenkin paljasti sopimusjärjestelmän puutteet ja käynnisti merkittäviä uudistuksia. Valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa ryhtyi valmistelemaan virkaehtosopimusjärjestelmää. Sairaanhoitajaliiton kattojärjestön TVK:n sisällä todettiin mm. että julkisen sektorin järjestörakennekin tarvitsee suurempia järjestökokonaisuuksia vastaamaan uutta neuvottelujärjestelmää. Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Toini Nousiainen alkoi edistää hoitoalan järjestöjen yhdistymistä TVK:n terveydenhuoltoalan neuvottelukunnassa. Hän oli neuvottelukunnan puheenjohtaja. Samanaikaisesti liitto kasvoi merkittäväksi ja vaikutusvaltaiseksi ammattijärjestöksi kansallisilla ja kansainvälisillä areenoilla. Lakko ja sen järjestelyt vahvistivat terveydenhuoltoalan ryhmien yhteistyötä. Se johti tiiviimpään yhteistyöhön ja ajatukseen yhteisestä järjestöstä, joka toteutui lopulta vuonna 1982, kun Tehy perustettiin.

Vuonna 1968 syntyi ensimmäinen ja seuraavana vuonna toinen, mutta tuloksiltaan vaatimattomat tulopoliittiset kokonaisratkaisut. Sairaanhoitajat saivat vain pienen palkankorotuksen ja pukurahan lisäyksen. Tyytymättömyys tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun jatkui, kunnes tasavallan presidentti Urho Kekkonen puuttui tilanteeseen. Hänen ehdottamansa nk. UKK-sopimus vuonna 1971, toi raamit palkkaukselle ja muita merkittäviä kaikkia ammattiryhmiä koskevia parannuksia: ikälisäjärjestelmän, yötyön 50 yön rajan per vuosi, viisipäiväisen työviikon ja pidennetyn äitiysloman.

Vuonna 1968 sairaanhoitajien työaika säädettiin 120 tunniksi kolmen viikon jaksossa. Aamu- ja iltavuoroihin sisältyi puolen tunnin työaikaan kuulumaton lepotauko, mutta yövuoroihin sitä ei erikseen määritelty vaan koko yövuoro laskettiin työajaksi.

Liiton perustama sairaanhoitajien työttömyyskassa aloitti toimintansa vuonna 1970. Lain mukaan työttömyyskassan jäseniksi tuli hyväksyä myös ne sairaanhoitajat, jotka eivät olleet liiton jäseniä. Näin sairaanhoitajat olivat lähes 100 %:sti työttömyyskassan jäseniä. Sairaanhoitajia ei juurikaan ollut työttömänä ja avustuksia maksettiin vuosittain vain muutamille kymmenille jäsenille vuoteen 1975 mennessä.

Liiton työpaikkatoiminta kehittyi. Vuonna 1968 yhdysjäseniä oli 634, joista 45 oli ruotsinkielisiä. Vuonna 1973 siirryttiin ammattiosastomalliin ja yhdysjäsentoiminta muuttui luottamusmiestoiminnaksi. Jatkossa luottamusmiehet saivat koulutuksen tehtäviinsä Kirkkonummen TVK-opistolla. Luottamusmiesten koulutus tuotti tulosta. Vuonna 1975 heitä oli jo 628 ja koulutuksen myötä määrä kasvoi jatkuvasti.

Vuonna 1969 Sairaanhoitajaliiton Maarianhaminan liittokokouksessa arvioitiin edellistä kolmen vuoden toimikautta ja todettiin, että monia suuria kysymyksiä: koulutuksesta palkkaukseen oli ratkaistu, mutta paljon oli vielä tehtävää.

Suora lainaus vuosikertomuksesta: "Kaikkien näiden vuosien toimintasuunnitelmissa ovat olleet sairaanhoitajakoulutusta, sairaanhoitajan toimen harjoittamista ja sairaanhoito- ja terveydenhoitopolitiikkaa koskevat suuret kysymykset, joista ainoastaan osa on saatu ratkaistuiksi. Samaa voidaan sanoa sairaanhoitajien taloudellisen ja sosiaalisen aseman parantamista koskevasta neuvottelutoiminnasta. Tähän toimikauteen (1966-1969) liittyy terveydenhuoltoalan pitkällinen työtaistelu vuoden 1968 alussa, joka sekään ei tuonut lopullista ratkaisua asiaan. Sairaanhoitajan etujen tehokkaan valvomisen edellytyksenä onkin se, että lakon lopettamissopimuksen mukainen uusi neuvottelu-, sopimus- ja sovittelujärjestelmä saadaan toteutetuksi sopimuksen mukaisesti. Toimintakauden ja erityisesti lakon aikana on sairaanhoitajien yhteistyö muiden terveydenhuoltoalalla toimivien ryhmien kanssa kiinteytynyt. Tämän yhteistyön saattaminen entistä kiinteämmäksi onkin tulevaisuudessa sairaanhoitoryhmän etujen valvonnan kannalta ensiarvoisen tärkeää".

Sopimusjärjestelmää kehitettiin edelleen. Valtion ja kuntien työntekijöille neuvoteltiin erilliset sopimukset, ja yksityisellä sektorilla ensimmäinen työehtosopimus solmittiin Sairaanhoitajaliiton ja Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön välillä vuonna 1972.

Kansanterveyslaki uudisti terveydenhuollon ja lisäsi sairaanhoitajien tarvetta

Vuonna 1972 voimaan astunut kansanterveyslaki muutti pysyvästi Suomen terveydenhuoltoa. Sen tavoitteena oli taata terveyspalvelut kaikkialle Suomeen ja selkeyttää perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä työnjakoa. Kuntiin perustettiin terveysasemia ja terveyskeskuspalveluista tuli kansalaisille maksuttomia. Terveydenhuollon painopisteinä olivat väestön terveys, kansansairaudet ja ehkäisevä terveydenhuolto. Kansanterveyslailla oli suuri merkitys Suomen terveydenhuoltojärjestelmään ja se lisäsi terveydenhuollon henkilökunnan määrää ja samalla tarvetta.

Vaikka laki toi mukanaan positiivisia muutoksia, sairaanhoitajapula vaikeutti terveyspalveluiden toimintaa jo 1970-luvun puolivälissä. Ratkaisuksi ehdotettiin muun muassa toimipaikkakoulutuksia, joissa muulle hoitohenkilökunnalle siirrettäisiin sairaanhoitajien tehtäviä, sekä erikoiskoulutuksen supistamista, jotta sairaanhoitajat pysyisivät työpaikoillaan pidempään. Sairaanhoitajaliitto vastusti näitä lyhytnäköisiä ratkaisuja ja vaati sen sijaan pitkäjänteistä henkilöstösuunnittelua.

Kansanterveyslaki oli voimassa vuoteen 2022 asti, kunnes vastuu sosiaali- ja terveydenhuollosta siirtyi hyvinvointialueille vuonna 2023.

Sairaanhoitajien koulutus ja työehdot – uudistuksia ja edunvalvontaa

1970-luvulla sairaanhoitajakoulutusta uudistettiin. Terveydenhuollon koulutuskomitea oli tehnyt laajan selvityksen ja esityksen terveydenhuollon ammattien koulutuksen uudistamisesta. Komitean mietintö korosti mm. mitä valmistuneen tulee osata, joustavien opintokokonaisuuksien eli moduulien käyttöönottoa, koulutuksen tasaisempaa alueellista jakautumista, maksutonta opiskelua sekä erikoistumiskoulutuksen sisällyttämistä pidennettyyn 3½ vuoden sairaanhoitajakoulutukseen. Oppilasvalintoihinkin otettiin kantaa. Täydennyskoulutukselle vaadittiin lakisääteistä suunnitelmallisuutta, sairaanhoitajille oikeutta ja velvollisuutta osallistua maksuttomaan täydennyskoulutukseen. Sairaanhoitajaliitto esitti komitean mietintöön omat näkemykset ja korjausehdotukset vuonna 1972. Sairaanhoitajaliitto ajoi koulutuksen kehitystä ja tuki opiskelijoiden kansainvälisiä verkostoja.

Koulu-uudistuksen jälkeen sairaanhoitajaopintoihin lisättiin erikoistuminen, koulutus oli maksutonta ja oppilaitoksia oli tasaisesti eri puolilla Suomea. Sairaanhoitajien akateeminen jatkokoulutus mahdollistui, kun terveydenhuollon kandidaattikoulutus alkoi ensimmäisenä Kuopiossa vuonna 1979. Koulutuksen pääaineena oli hoitotiede.

Sairaanhoitajaopiskelijajärjestöillä oli vuoteen 1973 saakka ollut mahdollisuus olla Sairaanhoitajaliiton jäseniä, mutta organisaatiouudistuksen jälkeen se ei enää ollut mahdollista. Sairaanhoitajaliitto ja Sairaanhoito-oppilaitosten Oppilaskuntien liitto tekivät yhteistyösopimuksen, jonka perusteella järjestettiin vuosittain opiskelijaneuvottelupäivät. Sovittiin myös, että järjestöjen edustajat voivat osallistua toistensa päättävien elinten kokouksiin. Opiskelijajärjestöille annettiin mahdollisuus pitää kokouksensa liiton toimistollla. Liitto tuki opiskelijajärjestön kansainvälisiä suhteita maksamalla sen edustajien matkakuluja pohjoismaisiin ja kansainvälisiin kokouksiin.

Sairaanhoitajien työoloja parannettiin aktiivisesti. Liitto vaati parempia työehtoja, kuten lasten päivähoitopaikkoja kolmivuorotyöläisille ja avoterveydenhuollon henkilöstörakenteen selkeyttämistä. Tuloksena saatiin palkallinen vapaa lapsen sairastuessa (1976), pidennetty äitiysloma (1979), ryhmähenkivakuutus (1977) ja työnantajan kustantamat työasut (1978). Työterveyshuolto ja työsuojelu paranivat merkittävästi ja työpaikkaruokailu oli mahdollista (1979).

1970-luvulla sairaaloita saneerattiin ja siinä yhteydessä tietojen automatisointi eli ATK oli tullut sairaaloihin. Liitossa oltiin huolisssaan automaation aiheuttamasta lisätyöstä hoitajille ja hoidon etääntymisestä potilaista.

Sairaanhoitolaitosten ja terveyskeskusten johtosääntöjen uudistustyöhön käytettiin paljon aikaa ja voimavaroja. Liitto vaikutti niiden valmisteluun, jotta hoitotyölle saataisiin itsenäinen asema organisaatioissa. Tavoitteena oli myös varmistaa sairaanhoitajien asiantuntemuksen hyödyntäminen kaikilla tasoilla.

Sopimuskaudella 1979–81 sairaanhoitajien työaika lyheni keskimäärin 114 tuntiin kolmen viikon jaksoissa. Työajan lyhennys lisäsi henkilöstötarvetta. Työvoimapula oli 1970-luvun lopulla suurin erikoissairaanhoitajista. Sairaanhoitajaliitto vaati suunnitelmallisuutta virkojen määrässä ja pätevyysehdoissa, ettei ongelma laajenisi taas sairaanhoitajapulaksi asti.

Tiedotus- ja julkaisutoiminta 1960 ja -70-luvulla

Vuonna 1968 liitto palkkasi ensimmäisen tiedotussihteerinsä tehostamaan liiton ulkoista ja sisäistä viestintää. Lehdistölle, radiolle ja televisiolle järjestettiin säännöllisesti tiedotustilaisuuksia muutaman kerran vuodessa. ”Laittoman lakon” aikana viestintä oli päivittäistä.

Vuonna 1966 Sairaanhoitajalehti uudistui. Yhdistyttäessä ruotsinkielisen järjestön kanssa, sen äänenkannattaja Epione liitettiin Sairaanhoitajalehteen ruotsinkieleisenä osastona. Lehden uudeksi nimeksi tuli Sairaanhoitaja - Sjuksköterskan. Lehti ilmestyi 18 kertaa vuodessa ja sen painosmäärä kasvoi 20 000:sta 22 500:een. Erikoisnumeroissa käsiteltiin sairaanhoitoa, opetusta ja kansanterveystyötä.

1970-luvun alussa haluttiin selvittää, mitä sairaanhoitajan työstä ja sairaala- ja terveydenhuoltopalveluista ajatellaan. Tampereen yliopisto teki liiton pyynnöstä tutkimuksen, ja Sairaanhoitajalehti selvitti lukijoiden mielipiteitä Suomen Gallupin avulla. Tulosten pohjalta Sairaanhoitajalehteä uudistettiin vuonna 1972. Sen ilmestymiskertoja lisättiin ja ilmoitusmyyntiä tehostettiin, mutta ulkoasun muutokselle ei todettu olevan tarvetta.

Sairaanhoitajaliitto julkaisi vuonna 1973 toimittaja Hilkka Päiväojan pamfletin "Nimetön sairaanhoitaja". Kirjaan haastateltiin satoja sairaanhoitajia, jotka kertoivat työstään, ammatistaan, vapaa-ajasta ja perhe-elämän ongelmista. Kirjan voi edelleen vuonna 2025 löytää joistakin kirjastoista tai tilata antikvariaateista.

Vuonna 1975 juhlittiin sairaanhoitajajärjestön 50-vuotista taivalta. Juhlavuoden kunniaksi valmistui 26 minuutin mittainen elokuva "Siunattu virka". Siitä ei ole digitoitua versiota ja siksi se on nähtävissä vain Kansallisen audiovisuaalisen instituutin arkistossa.

Liitto osallistui SITRAn, Lääkintöhallituksen ja Sairaalaliiton projektiin, jossa laadittiin hoito-ohjeita paljon hoitotyötä vaativiin sairauksiin.

Sairaanhoitajaliitto lähetti ja julkaisi kirjelmiä ja lausuntoja vuosina 1977-79 suuren määrän, yhteensä 59 kpl.

Yhteistyö Lääketehdas Orionin kanssa jatkui. Se painoi ja postitti kalenterit jäsenille. Sairaanhoitajaliitto maksoi postituskulut.

Sairaanhoitajaliiton organisaatiouudistus toi selkeyttä ja kehitystä

Vuoden 1973 liittokokous Helsingissä oli merkittävä virstanpylväs Sairaanhoitajaliiton historiassa. Kokouksen 220 piiriyhdistysten edustajaa hyväksyivät laajan organisaatiouudistuksen. Sen myötä liiton, piiriyhdistysten ja ammattiosastojen toiminta sai selkeämmät säännöt, ja päätöksentekoa tehostettiin. Tämä uudistus loi vahvemman perustan liiton toiminnalle ja sairaanhoitajien edunvalvonnalle tulevina vuosikymmeninä.

Liitto sai viralliset suomen- ja ruotsinkieliset nimet: Suomen Sairaanhoitajaliitto r.y. ja Finlands Sjuksköterskeförbund r.f., sekä kansainvälisissä yhteyksissä käytettävän nimen Finnish Federation of Nurses. Liiton kielet olivat suomi ja ruotsi, mutta kokous- ja asiakirjakielenä pysyi suomi.

Päätöksenteon rakenne selkiytettiin:

• Liittokokous kokoontui kolmen vuoden välein ja oli liiton ylin päättävä elin.
• Liittovaltuusto kokoontui kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä, käsittelemään toimintaa ja taloutta.
• Keskushallitus johti liiton toimintaa ja valittiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Uudistuksen myötä perustettiin myös valtakunnallisia jaostoja eri erikoisaloille, kuten psykiatria, kirurgia, sisätaudit, lastensairaanhoito ja leikkaussalityö. Lisäksi sairaanhoitajat osallistuivat aktiivisesti toiminnan suunnitteluun ja kehittämiseen erilaisten valiokuntien kautta. Vuonna 1973 liiton valiokuntia olivat yleis-, vaali-, sääntö-, jäsenmaksu-, toimintasuunnitelma- ja julkilausumavaliokunnat. Liittokokous antoi valiokunnille valmisteltavaksi esitykset päättäviin kokouksiin.

Liittokokoukset 1976 ja 1979 vahvistivat Sairaanhoitajaliiton asemaa ja edistivät terveydenhuoltoalan yhteistyötä

Vuoden 1976 liittokokous Jyväskylässä keskittyi kahteen merkittävään teemaan, Sairaanhoitajaliiton aseman vahvistamiseen edunvalvontajärjestönä sekä terveydenhuoltoalan yhteisjärjestön perustamiseen.

Liiton itsenäinen rooli sai vahvan tuen kokouksessa. Päätöksissä painotettiin, että Sairaanhoitajaliiton on oltava näkyvä ja vaikutusvaltainen toimija suomalaisessa terveydenhuollossa. Kokous linjasi: "Sairaanhoitajaliiton on osoitettava olevansa edunvalvontajärjestö, jonka lausunnot ja esitykset maamme terveydenhuoltopolitiikassa on syytä ottaa huomioon. Sen on tarvittaessa osoitettava voimansa jäsenistönsä oikeutettujen vaatimusten saavuttamiseksi."

Erityisesti henkilöstörakenteen ja palkkauksen osalta linjaukset olivat selkeät. Liitto torjui sairaanhoitajan virkojen muuttamisen perushoitajien viroiksi ja vaati palkkauksen jälkeenjääneisyyden korjaamista seuraavan kolmen vuoden aikana.

Toinen kokouksen suurista kysymyksistä oli neuvottelut terveydenhuoltoalan yhteisjärjestön perustamisesta. Yhteinen järjestö nähtiin keinona parantaa jäsenten vaikutusmahdollisuuksia ja edistää yhteisiä tavoitteita koulutuksessa, terveydenhuollossa ja palkkapolitiikassa. Kokous antoi suuntaviivat neuvottelujen jatkamiselle: "Mikäli kaikki järjestöt eivät ole halukkaita yhteiseen järjestöön, neuvotteluja jatketaan niiden järjestöjen kanssa, jotka ovat valmiita muodostamaan terveydenhuoltoalan yhteisjärjestön. Terveydenhuoltoalan yhteisjäsenjärjestön sääntöjen ja organisaation suunnittelu aloitetaan mahdollisimman pikaisesti."

Vuonna 1976 liitto panosti uudistuksiin. Neljä valiokuntaa teki töitä kehityksen eteen. Yleisvaliokunta halusi selkeyttää talousraportointia ja kehittää piiriorganisaatiota. Toimintasuunnitelmavaliokunta loi strategian tuleville vuosille, painottaen sairaanhoitajien oikeuksia. Sääntövaliokunta keskittyi sääntömuutoksiin ja yhteistyöhön opettajajärjestöjen kanssa. Julkilausumavaliokunta puolestaan vastasi liiton kannanotoista. Valiokuntiin valitut, iso joukko sairaanhoitajia pääsivät vaikuttamaan Sairaanhoitajaliiton toiminnan kehittämiseen ja edistämiseen. Yleis-, toimintasuunnitelma- ja sääntövaliokunnissa oli kussakin 33 jäsentä ja Julkilausumavaliokunnassa oli 17 jäsentä.

Palkkaneuvottelut olivat edelleen haastavia. Vuonna 1976 perustettiin liittoon palkkavaliokunta paneutumaan sairaanhoitajen palkkaukseen. 1970-luvun lama hankaloitti hoitajien palkkaneuvotteluja, ja etenkin terveydenhoitajien palkat jäivät jälkeen. Pienistä korjauksista huolimatta palkkataso ei noussut tarpeeksi. Vuonna 1976 vaadittiin parempaa peruspalkkaa, erikoiskoulutuksen huomioimista ja lisää korvauksia ilta-, yö- ja viikonlopputöistä. Myös ikälisäjärjestelmä kaipasi kehitystä. Vuonna 1978 TVK:n hallitus esitti ns. naispalkkaratkaisua, ts. erillistä rahakorvausta naisaloille, jolla olisi kavennettu naisten ja miesten välisiä palkkaeroja. Mutta vain erikoiskoulutetuille ja osastonhoitajille saatiin 1977–79 pieni palkankorotus, joka paremmin vastasi heidän vastuutaan.

Vuoden 1979 liittokokous Espoossa oli iso tapahtuma ja kuvasti järjestön voimaa ja aktiivisuutta. Kokouksessa oli yhteensä yli 300 osallistujaa: 227 valtuutettua, 24 liittovaltuuston jäsentä, 9 keskushallituksen jäsentä, 27 liiton toimihenkilöä, 13 piiriyhdistysten toimihenkilöä, neljä SSOL:n (opiskelijajärjestön) edustajaa, neljä valtakunnallisten erikoisalojen edustajia ja kutsuvieraita, mm. sosiaali- ja terveysministeri, Espoon kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, Uudenmaan piiriyhdistyksen puheenjohtaja ja PSY:n varapuheenjohtaja. Kokouksessa hyväksyttiin tulopoliittinen kokonaisratkaisu virka- ja työehtosopimusten pohjaksi ja otettiin kantaa akuutissa vaiheessa olevaan terveydenhuollon koulu-uudistukseen. Sairaanhoitajaliitto edellytti työelämän tehtävärakenteen nopeaa selvittämistä kaksiportaisen koulurakenteen pohjaksi. Opetusministeriön tekemään päätökseen sairaanhoitajien koulutuksesta ei Sairaanhoitajaliitossa oltu tyytyväisiä. Kokous päätti järjestää koulu-uudistuksesta mielenosoituksen ja lehdistötilaisuuden sekä seminaarin. Dokumenteista ei kuitenkaan käy ilmi toteutuivatko nuo suunnitelmat.

Kokouksessa perustettiin kaksi uutta valiokuntaa: sopimuspoliittinen ja terveyspoliittinen. Molemmissa oli 20 jäsentä. Lisäksi käsiteltiin runsaasti aloitteita ja sääntömuutoksia, joilla kehitettiin liiton toimintaa. Piiriyhdistykset olivat tehneet kokoukselle runsaasti aloitteita, joista osa hylättiin ja osa siirrettiin valiokuntien käsiteltäviksi.

Liittovaltuuston kokousten tehtäviä ja rahastoja mm. työtaistelurahastoa koskeva sääntömuutos oli jälleen valmisteilla. Kokousedustajat olivat aktivisia ja erityisesti sääntömuutoksiin tehtiin paljon muutosehdotuksia.

Kaiken tämän keskellä valittiin myös uudet varapuheenjohtajat ja liittovaltuuston johto. Liiton toiminta oli aktiivisempaa kuin koskaan!

Piiriyhdistykset

Piiriyhdistysten tehtävänä oli mm. valvoa ja ohjata ammattiosastojen toimintaa alueellaan. Ammattiosastoissa toimi yli 600 luottamus- ja varaluottamusmiestä, joista suurin osa oli koulutettu tehtävään TVK:n peruskursseilla. Ammattiosastot toimivat alueensa sairaanhoitajien ammatillisena etujärjestönä ja niiden tehtävänä oli seurata virka-, työ- ja palkkaehtojen noudattamista työpaikoilla. Piiriyhdistykset tekivät liiton kokoukselle esitykset virka-, työ- ja palkkaehtojen parantamiseksi.

Vuonna 1981 liiton jäseninä oli 15 piiriyhdistystä: Uusimaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Etelä-Häme, Pohjois-Häme, Kymi, Keski-Suomi, Pohjois-Savo, Etelä-Pohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa, Pohjois-Karjala, Kainuu, Lappi, Itä-Häme, Saimaa. Piiriyhdistysten rajat olivat maantieteellisiä. Kaikissa piiriyhdistyksillä oli ammattiosastoja, yhteensä 320. Edellisistä poiketen ruotsinkielisiä jäseniä edusti valtakunnallinen yhdistys Distriktsförening för svenskfinland, jolla oli myös omia ammattiosastoja ja joka valmisteli oman ruotslaisseutujen piiriyhdistyksen perustamista.

Kansainväliset asiat

Kun yhdistynyt Sairaanhoitajaliitto aloitti toimintansa vuonna 1966, suomen- ja ruotsinkielisten järjestöjen yhteistyöelin Suomen Sairaanhoitajajärjestöjen Valtuuskunta lopetettiin. Siitä alkaen kansainväliset asiat kuuluivat Suomen sairaanhoitajaliitolle. Liitolla oli edustus PSY:n hallituksessa ja vuosittaisissa pohjoismaisissa kokouksissa, joissa käsiteltiin ajankohtaisia hoitotyön kysymyksiä.

Vuonna 1975 liitto valmisteli PSY:n kokousta varten kannanoton eutanasiaan. Se julkaistiin kokonaisuudessaan Sairaanhoitajalehdessä. Toini Nousiainen toimi PSY:n puheenjohtajana 1974 ja 1978. Vuosina 1976–1979 PSY:n kokousten teemoina olivat mm. vanhustenhoito, sairaanhoitajien työolot, työpaikkademokratia ja hoitotyön tutkimus.

Liitto teki yhteistyötä eri maiden järjestöjen kanssa ja järjesti yhteyksiä ulkomaille lähteville sairaanhoitajille. Noin sata hoitajaa lähti vuosittain työ- tai opintomatkoille, ja Suomeen tuli kymmeniä opintomatkalaisia.

Sairaanhoitajaliitto ja Tanskan sairaanhoitajaliitto sopivat vuonna 1978 molemminpuolisen lakkotukisopimuksen. Se mahdollistaisi lainan mahdollisessa työtaistelutilanteessa.

Vuonna 1975 liitto järjesti Helsingissä kansainvälisen konferenssin. Vuonna 1977 ICN vetosi kansainväliseen työjärjestöön ILO:oon sairaanhoitajien työolojen kehittämiseksi.

Liiton talous ja hallinto

1960-luvulla Sairaanhoitajaliiton toiminta rahoitettiin jäsenmaksuilla ja lehden ilmoitustuloilla. Vuonna 1966 päätettiin, että jäsenmaksu määräytyi sairaanhoitajan alimman palkan mukaan (0,7 % vuodesta 1967). Jäsenmaksuista annettiin alennuksia eläkkeellä oleville, opiskelijoille ja työstä poissa oleville. Jäsenmaksuista palautettiin sovittu osa paikallisyhdistyksille.

Vuonna 1966 liitossa suunniteltiin sairaanhoitajien uusi virkapuku, jonka Lääkintöhallitus hyväksyi vuoden lopussa. Sairaanhoitajaliitto myi ja toimitti työasuja sairaanhoitajille.

Vuonna 1968 liitolla oli useita rahastoja, kuten opinto-, tuki- ja stipendirahastot. Rahastot karttuivat vuosittaisen rahaston pääoman korkotuotoista. Opintorahastoon siirrettiin myös paikallisyhdistysten palauttama osuus sairaalapalvelutuotoista. Vuonna 1968 huoltorahasto lähes kokonaisuudessaan siirrettiin jäsenyhdistyksille, huoltotoiminnan siirtyessä niiden tehtäväksi. Tukirahastoa käytettiin ensimmäistä kertaa vuoden 1968 lakon aikana avustuksiin. Vuosina 1966–67 liiton talous oli ylijäämäinen, mutta lakko teki vuodesta 1968 alijäämäisen.

1970-luvun alussa liiton toiminta laajeni nopeasti. Vuonna 1973 keskushallituksessa oli puheenjohtaja ja yhdeksän jäsentä, ja toimistossa työskenteli 28 henkilöä. Vuonna 1975 keskustoimistossa työskenteli 31 henkilöä, ja vuonna 1978 henkilöstön määrä kasvoi 33:een. Toimisto jaettiin palkka-, koulutus- ja järjestöosastoihin, päätoimittaja johti Sairaanhoitajalehden toimitusta ja toimistopäällikkö jakelutoimintaa. Lisäksi liiton toiminnassa oli työryhmiä paneutumassa esim. koulutukseen, sairaalademokratiaan ja eettisiin ohjeisiin.

Liitto kuului kattojärjestö TVK:hon, jossa sillä oli kuusi edustajaa. Liiton puheenjohtaja Toini Nousiainen toimi TVK:n hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana 1972–75. TVK:hon oli perustettu Terveydenhuoltoalan järjestöjen yhteistoimikunnan, josta käytettiin lyhennettä TEHY. Siihen kuuluivat Sairaanhoitajaliiton lisäksi Suomen Hammashoitajat ry, Suomen Kätilöliitto ry, Suomen Lastenhoitajaliitto ry ja Suomen Lääkintävoimistelijaliitto ry. Yhteistoimikunnan puheenjohtajana toimi Toini Nousiainen. Yhteistoimikunta valmisteli virkaehtosopimusesitykset ja siitä tiedottamisen sekä hoiti luottamusmieskoulutuksen. Vuonna 1971 se alkoi julkaista yhteistä luottamusmieskirjettä sekä "TEHY tiedottaa" tiedotuslehteä. Ne molemmat toimitettiin Sairaanhoitajaliiton toimistossa.

Liiton keskustoimisto muutti 1977 Itä-Pasilaan uusiin toimitiloihin. Liitto myi Fredrikinkadun ja Eerikinkadun kiinteistöt rahoittaakseen uudet toimitilat ja kasvattaakseen työtaistelurahastoa. Työtaistelurahaston pääomaa kasvatettiin tavoitteellisesti. Vuosittain sinne siirrettiin 10 % jäsenmaksutuotoista.

Liitto koulutti vuosina 1977-79 runsaasti luottamusmiehiä ja järjesti järjestökoulutusta piiriyhdistysten ja ammattiosastojen toimijoille.

Vuonna 1977 liiton sairaanhoitajapukujen välitystoiminta loppui, koska suojavaatesopimuksen vuoksi sairaanhoitajien työasut siirtyivät työnantajien vastuulle. Jäsenmaksutuotot olivat liiton tärkein tulolähde, ja ne hoituivat pääsääntöisesti työnantajaperinnällä. Jäsenrekisteri oli saatu ATK-pohjaiseksi ja se tehosti jäsentietojen ja maksutietojen valvontaa.

Sairaanhoitajapäiville osallistui vuosittain noin 2000 sairaanhoitajaa. Sairaanhoitajapäivät pidettiin vuodesta 1979 alkaen Finlandiatalolla. Lisäksi järjestettiin erikoisalakohtaisia koulutuksia mm. leikkausosastojen ja psykiatristen osastojen ja avoterveydenhuollon sairaanhoitajille sekä hallinnossa toimiville sairaanhoitajille.

******************************************************************************************************************************************
Näyttelyn sisällöt:

Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta * 1925–1935 Oman ammattiliiton perustaminen * 1936–1939 Eteenpäin * 1939–1945 Sotien vuodet * 1945–1955 Jälleenrakentaminen * 1956–1965 Palkkataistelut * 1966–1979 Vahva ammattiliitto * 1980–1986 Tehyn perustaminen ja uuden alku * Suomen Sairaanhoitajat ry:n alueyhdistykset * Suomen Sairaanhoitajien puheenjohtajat * Tietoa historianäyttelyn kokoamisesta *