Dramaattinen muutosvuosi 1917

Ensimmäinen maailmansota käynnisti suurten muutosten kauden

Vuosi 1917 on niin voimakas muutosperiodi Suomen historiassa, että se on lähes peittänyt alleen sen, kuinka merkittävä muutoskausi sitä edelsi. Jos sisällissotaa 1917-18 ei olisi tullut, meillä todennäköisesti korostettaisiin yhteiskuntatutkimuksessa nykyistä paljon enemmän sitä, miten paljon ja miten suuria muutoksia Ensimmäinen maailmasota toi mukanaan, kun se käynnistyi kesällä 1914.

Linnoitustöitä ja sotaan valmistautumista

Sotatilamääräykset olivat Suomen suuriruhtinaskunnassakin voimassa, vaikka Suomesta ei itse maailmansodan sotatoimien näyttämöä tullutkaan. Venäläiset kyllä ennakkoon pelkäsivät, että täälläkin olisi taisteltu. Helsingin ympäristössä näkyy vieläkin linnoitusketjua, jota tuolloin rakennettiin estämään saksalaisten maihinnousu Pietariin Suomen kautta. Linnoituksia tekemään Suomeen tuotiin Venäjältä rakennusmiehiä. Puhuttiin, että Suomeen tuli ”kiinalaisia” linnoittamaan rannikkoa. Tulijat olivat kyllä venäläisiä, mutta kotoisin keisarikunnan Aasian puoleisista osista ja näyttivät täällä eksoottisilta. Linnoitustyöt vilkastuttivat kansainvälistä kanssakäymistä siitä, mitä se oli ollut ennen sotaa.

Työmarkkinoilla vaikutti tuolloin Venäjän sotatarviketilausten hyvin merkitsevä lisääntyminen. Kun tilausmäärät kasvoivat äkkinykäisyllä uusiin lukemiin, ne aiheuttivat monilla teollisuuden aloilla, esimerkiksi metalliteollisuudessa, suuria muutoksia tuotanto-organisaatioissa. Välttämättömyyden pakosta modernin rationalisoinnin opit yritysten johtamisessa saivat Suomessa vahvaa jalansijaa. Oli pakko modernisoida ja laajentaa, jotta suuria valmistussarjoja vaativista sotatarviketilauksista olisi ylipäätään suoriuduttu.

Ensimmäisen maailmansodan aikana myös naisten määrä teollisuuden palveluksessa lisääntyi huomattavasti, enimmäkseen tosin suorittavassa työssä, eikä niinkään toimihenkilötyyppisissä tehtävissä. Naisten työssäkäynnin lisääntyminen joka tapauksessa osaltaan vaikutti yhteiskunnassa vallitsevaan naiskuvaan.

Sotatilamääräykset rajoittavat kokoontumismahdollisuuksia

Sodan syttyminen aiheutti Suomessa myös monenlaista säännöstelyä ja yhdistystoiminnan rajoituksia. Yhdistystoimintaa koskevat kiellot osuivat sikäli harmilliseen ajankohtaan, että tuolloin yhdistyksiä olisi paljonkin haluttu perustaa. Meille levisi muista pohjoismaista 1800-luvun puolivälistä lähtien kansalaisaktivismin aalto, josta nyt käytämme nimitystä suurten kansanliikkeiden aika, näitä suuria maasta toiseen leviäviä kansanliikkeitä olivat esimerkiksi työväenliike, nuorisoseuraliike ja raittiusliike. Niiden myötä Suomessa vakiintui ajatus siitä, että kansalaistoiminnan keskeinen rakenne olivat yhdistykset. Niitä tarvittiin, kun haluttiin perustaa vapaapalokunta tai maamiesseurantalo. Ne toimivat väylinä, joiden kautta yksilöä isompiin asioihin vaikuttaminen tuli mahdolliseksi.

Kun maailmansota syttyi ja sotatilamääräykset astuivat voimaan, ne käytännössä tekivät lopun uusien yhdistysten perustamisesta ja rajoittivat olemassa olevien toimintaa. Sodan aikana Venäjän valtionjohto ei katsonut hyvällä kansalaisten omasta aloitteesta tapahtuvaa kokoontumista, sillä pelättiin mellakointia.

Järjestötoiminta vapautui

Ensimmäisen maailmansodan myötä Suomessa oli jo koettu isoja muutoksia, kun keväällä 1917 Venäjän keisarivalta kukistui. Iso poliittinen muutos aiheutti sen, että yhdistystoimintaan kohdistuneet rajoitukset höllenivät ja yhdistystoiminta laajeni todella merkitsevästi. Erityisesti työväen ay-toiminta oli suosittua. Nykyisen SAK:n edeltäjä eli Suomen Ammattijärjestö kasvoi huhti-kesäkuun välisenä aikana todella rajusti. Se lähestulkoon kolminkertaisti jäsenmääränsä yhden vuosineljänneksen aikana. Aktivoituneella joukkotoiminnalla saatiin aikaan myös tuloksia. Suomessa solmittiin kevään aikana työehtosopimuksia, joissa sovittiin kahdeksan tunnin työajasta jo ennen kuin kyseinen laki myöhemmin samana vuonna säädettiin.

Myös toimihenkilöiden ammatillinen yhdistystoiminta aktivoitui keväällä 1917. Sana aktivoituminen ei tosin täysin riitä kuvaamaan sitä, mitä ammatillisessa järjestäytymisessä tuolloin tapahtui. Ilmassa oli innostusta ja toiveikkuutta. Meillä vallitsi yleinen olojen vapautumisen henki ja tunne siitä, että monta vuotta Venäjän virkakoneiston rattaisiin jumittuneita ongelmia päästäisiin lopultakin käsittelemään.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama katkos järjestäytymisessä ja vallankumouksen jälkeen vapautuneet kokoontumisoikeudet ovat näkyneet hyvin konkreettisesti Suomen satavuotisjuhlavuoden aikana. Moni pitkään toimineista järjestöistä, myös toimihenkilöjärjestöistä on viettänyt ja viettää satavuotisjuhliaan vuonna 2017. Järjestöä oli kenties yritetty perustaa jo aiemmin, mutta perustamisluvan saaminen oli kaatunut aiempiin rajoituksiin.

Työmarkkinat ja inflaatio

Työmarkkinoilla vaikutti tähän aikaan myös yhtenä merkittävänä tekijänä erittäin kova inflaatio. Venäjä rahoitti sodankäyntiään painamalla lisää setelirahaa, jolloin sen arvo laski. Venäjästä irtaantumisen jälkeen poliittiset levottomuudet ja sisällissota Suomessa eivät olleet omiaan ainakaan vahvistamaan rahan arvoa. Se putosi Suomessa niin, että rahan arvo vuonna 1921 oli noin yhdestoista osa siitä, mitä se oli ollut ennen maailmansodan syttymistä.

Virkamiehillä tätä ongelmaa pyrittiin pitkään ratkomaan ns. kalliin ajan lisillä. Inflaatio ymmärrettiin ”kalliiksi ajaksi”, mikä tarkoitti sitä, että palkkoihin voitiin vaatia ja saada lisiä, jotka olisivat voimassa, kunnes rahan arvo palaisi entiselleenVuonna 1917 inflaatio kävi niin kovana, että konkreettiset toimeentulovaikeudet ajoivat virkamiehiä vaatimaan hyvin painokkaasti kalliin ajan lisiä.

Lisäksi maassa oli kova elintarvikepula. Suomi ei ollut tuolloin elintarviketuotannossa omavarainen maa, joten ruokaa olisi pitänyt tuoda, mutta sota häiritsi tuotantoa ja kuljetuksia monessa maassa. Pula oli niin paha, että niilläkin, joilla oli rahaa, oli vaikeuksia saada hankituksi elintarvikkeita. Tästä voi päätellä, millainen oli niiden tilanne, joilta inflaatio oli syönyt vielä tulotkin. Vuonna 1917 mukana oli myös huonoa onnea, sillä kotimainen tuotanto kärsi säiden takia ja sato jäi heikoksi. Juuri kesä 1917 oli tämän puutteen ajan nähtävästi kaikkein pahin jakso.

Puute aiheutti vastakkainasettelua työelämässä

Kevät 1917 oli alkanut olojen vapautumisen tuoman ilon ja toiveikkuuden merkeissä. Kesän ja syksyn aikana tunnelmat vähitellen muuttuivat. Palkat eivät riittäneet, koska inflaatio oli niin kova ja koska elintarvikepulan vuoksi palkkojen ostovoima laski vielä enemmän kuin jos maassa olisi vallinnut pelkkä inflaatio. Vastakkainasettelu työväestön ja työnantajien välillä alkoi kiristyä ja johti levottomuuksiin, jotka taas vuorostaan kiristävät välejä lisää.

Hyvä esimerkki tästä olivat maatalouslakot kesällä 1917. Ne nähtiin tuolloin todella radikaaleina toimenpiteinä, mitä ne tietysti olivatkin, jos niitä vertaa siihen, mihin Suomessa oli maaseudulla isäntien ja palkollisten välillä totuttu. Ne rikkoivat vahvasti sitä vastaan, millaisia sosiaalisten suhteiden työssä olisi kuulunut olla.

Ajassa tapahtui monenlaista järjestäytymistä, mm. maataloustuottajien MTK organisoitui tuolloin ja järjestäytyi juuri vastauksena tähän tapahtuneeseen työläisliikehdintään. Kun työntekijöiden vaatimukset lisääntyivät, myös työnantajapuoli haki eri keinoin lisää voimaa.

Palkkaan ja muuhun aineelliseen hyvään kohdistuvia vaatimuksia nousi esiin runsaasti kevään 1917 aikana eivätkä niitä esittäneet pelkästään työväenjärjestöt. Nämä vaatimukset osoittavat osaltaan muutosvuoden poikkeuksellisuutta. Samanlaista aktivoitumista oli nähty myös vuoden 1905 suurlakon aikoihin. Vuoden 1917 aikoihin yksityisen sektorin toimihenkilötyyppisten ammattiryhmien järjestöt eivät olleet tottuneet järjestöinä esittämään vaatimuksia palkoista tai työehdoista. Työnjohtaja tai insinööri neuvotteli palkastaan henkilökohtaisesti menemällä johtajalta kysymään, voiko saada enemmän palkkaa. Vuoden 1917 poikkeuksellisuuteen kuuluu, että valkokaulustyöntekijöiden järjestöt esittivät järjestöinä vaatimuksia organisaatioiden johdolle.

Työnjohtajat ja esimiehet kärjistyvän vastakkainasettelun etulinjassa

Toimihenkilöjärjestöt joutuivat kiristyvässä tilanteessa kahtalaisen haasteen eteen. Yhtäältä heidän täytyi ryhtyä ajamaan oman ammattiryhmänsä etuja tai ainakin etsiä mahdollisuuksia siihen. Romahduttihan inflaatio myös heidän palkkaansa. Toisaalta monet ryhmistä löysivät itsensä suoraan osapuolen asemasta tässä työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelussa. Esimerkiksi työnjohtajat ja esimiehet olivat tilanteessa hyvin vahvasti mukana.

Juuri työnjohtajat olivat asemansa vuoksi vuoden 1917 tapahtumissa erityinen ryhmä. He olivat suorittavan työn tekijöille se lähin työnantajaa edustava taho, johon tyytymättömyys kohdistettiin. Epäsuosittujen työnjohtajien erottaminen on ollut mukana lakkolaisten vaatimuksissa kaikkina isompina murroskausina: ensin suurlakon 1905 jälkeen, tässä 1917 tilanteessa ja uudelleen vielä toisen maailmansodan jälkeen. Työväestölle, jolla muutoin on ollut vähemmän mahdollisuuksia työpaikkavaikuttamiseen, työtaistelu muodosti tilaisuuden hankkiutua eroon sellaisista esimiehistä, jotka koettiin epäoikeudenmukaisina. Myös epäsuosittujen poliisien eroa on saatettu vaatia samanlaisilla menettelyillä.

Järjestysvallan kriisi

Toimihenkilöammattialoista vuonna 1917 poliisit olivat sillä tavoin erityinen ryhmä, että heidän kohdallaan vastakkainasettelu näyttäytyi erityisen konkreettisena. Työväestö näki poliisissa monellakin tapaa vastustajan ennemmin kuin yhteiskuntarauhaa turvaavan tahon. Taustalla oli niin sanotun toisen sortokauden aikana 1908-1917 tapahtunut kehitys, jossa poliisi oli ehditty jo aika pitkälle venäläistää. Poliisin kytkös Venäjän hallintokoneistoon oli vahvistunut sillä tavoin että, kun valta Venäjällä vaihtui, se menetti huomattavasti omasta toimintakyvystään. Kaaoksen oloissa työväenliike oli oikeastaan ainoa vahvasti järjestäytynyt taho maassa. Sekavassa tilanteessa, kun järjestystä turvaavaa tahoa ei ollut, työväestö alkoi perustaa omaa työevänjärjestöihin perustuvia miliisiorganisaation yksiköitä: järjestyskaarteja ja vastaavia. Aikakauden vastakkainasettelujen yksi ulottuvuus kulminoituu tähän järjestysvaltakysymykseen.

Virkamieskunnan kahtiajako

Vuoden loppua kohti mentäessä järjestöistä eteenkin ylempien virkamiesten järjestöt selvästi keskittivät voimansa valtion ja voimassa olevan porvarillisen hallituksen tueksi. Esimerkiksi niiden uusi vuoden 1917 lopussa perustettu keskusjärjestö, josta aikanaan tuli myöhemmän Virkamiesliiton edeltäjä, asettui sekin järjestönä sosialistisen työväenliikkeen edustamaa uhkaa vastaan. Virkamiehille tilanne saattoi hahmottua myös sellaisena, jossa oltiin puolustamassa Suomea Venäjää vastaan. Useat virkamiehet olivat niin sanottuina sortokausina vastustaneet Suomen autonomiaa uhanneita Venäjän keisarivallan toimia. Nyt vastustettiin bolsevikkien Venäjää ja sen vallankumouksellisuutta.

Virkakoneiston sisällä oli toki niin perustuslaillisen passiivisen vastarinnan kuin suomettarelaisen myöntyvyyssuunnankin virkamiehiä. Pääosin suomalaiset virkamiehet olivat olleet hyvin lojaaleja hallitsijaa kohtaan. Olihan koko Suomen valtio rakentunut Venäjän imperiumin suojissa. Tämä kehitys oli palvellut myös venäläisten intressejä Suomen irrottamiseksi Ruotsista. Tilanne muuttui 1800-luvun lopulla, kun Suomen poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen autonomian vahvistuminen törmäsi Venäjän valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiin.

Yhteiskunnalliset ristiriidat jakoivat virkamiesliikkeen rajusti kahtia, sillä ns. rukkasvirkamiesten järjestöistä ylivoimaisesti suurin osa liittyi vuonna 1917 Suomen Ammattijärjestöön ja siten sosialistiseen työväenliikkeeseen. Rukkasvirkamiehiksi kutsuttiin tuohon aikaan valtion palvelusmiehiä, jotka olivat kyllä virkasuhteisia, mutta joilla ei ollut esimiesasemaa ja joiden työssä oli usein ruumiillisen työn piirteitä. Näitä olivat mm. posteljoonit, veturimiehet, tullimiehet, luotsit, ym.

Ne järjestöt, jotka edustivat myöhempää käsitettä käyttäen valkokaulustyöntekijöitä, asettuivat selvästi vuoden 1917 syksyllä maan hallituksen tueksi ja niistä tuli sisällissodan jälkeen valkoisen Suomen perinnön vaalijoita.

Sisällissodan perintö

Vuosi 1917 ja erityisesti sitä seurannut sisällissota jättivät hyvinkin ristiriitaisen perinnön, joka näkyi työmarkkinoilla pitkään 1920- ja -30 luvuilla. Valkoisella puolella sisällissota vahvisti pyrkimystä varmistaa, kuka hallitsee maan infrastruktuuria, erityisesti rautateitä ja lennätintä, mutta myös puhelinlaitosta, satamia ja rajavalvontaa. Poliittista valvontaa harjoittaneilla viranomaisilla säilyi pitkään huoli siitä, millaisia järjestöjä näissä tehtävissä työskentelevät muodostivat ja mihin suuntaan niissä poliittisesti kallistuttiin.

1920-luvulla järjestötoiminnassa omaksuttiin jo aiemmin silloin tällöin esiintynyt käsite kuvaamaan sitä, mitä nykyään kutsumme valkokaulustyöksi. Tämä käsite oli ”henkinen työ”. Se oli työtä, kuten ruumiillinenkin työ, mikä yhdisti henkisen työn tekijöitä palkansaajaliikkeen kanssa. Toisaalta se oli erilaista kuin ruumiillinen työ, joten sen järjestäytyminen ja edunvalvontakin saattoivat olla erilaisia kuin ruumiillisen työn tekijöillä.

Henkinen työ yhdisti valkokaulustyöntekijöitä julkisen ja yksityissektorin rajan yli. Tämä oli uutta, sillä aiemmin yhteenkuuluvuutta tämän rajan yli oli saatettu tuntea vain, jos oli kyse saman koulutustaustan omaavista työntekijöistä. Insinöörit ymmärsivät insinöörejä ja lääkärit lääkäreitä, työskentelipä kollega yksityisyrittäjänä tai julkisella sektorilla. Käsite henkinen työ yhdisti valkokaulustyön tekijöitä koulutus- ja sektorirajojen yli. Jotain oli muuttunut, oli alkanut syntyä valkokaulustyön palkansaajaidentiteettiä. Sen taustalla oli yhdeltä osin sisällissodan jako valkoisiin ja punaisiin. Tässä jaossa ylemmät virkamiehet julkisella sektorilla olivat asettuneet valkoisten puolelle, samoin yksityissektorilla työskennelleet palkansaajat suunnilleen konttoripäällikkötasosta ylöspäin. Oli syntynyt tilanne, jossa oli koettu kuuluminen samalle puolelle.

Sisällissodan perintöä oli myös tietty ylemmän virkamieskunnan kokema pettyneisyys. Jätti-inflaatio oli syönyt virkamiesten palkkojen ostovoimaa, mikä tuntui erityisen selvänä virkapalkka-asteikon yläpäässä. Omasta näkökulmastaan näiden virkamiesten olisi pitänyt kuulua sisällissodan voittajiin ja vähintään ihmisiin, joita palkittiin heidän vastuun kantamisestaan sisällissodan aikana. Kuitenkin juuri heidän kohdallaan edellytykset säädyn mukaiseen elintasoon olivat menneet. Virkapalkat olivat suoraan eduskunnan budjettivallan piirissä, ja eduskunnan enemmistön muodostivat ruumiillisen työn puolueet eli työväenpuolueet ja maalaisliitto. Virkapalkkakysymyksestä muodostui yksi 1920- ja 1930-lukujen Suomen keskeisistä poliittisista kiistanaiheista, ja muutamia kertoja uhkasi kärjistyä poliittista järjestelmää horjuttavaksi kriisiksi. Tämä kysymys vaikutti myös suuresti siihen, millaisia yhteistyöasetelmia ja rajanvetoja virkamiesliikkeen sisälle muodostui.

Työmarkkinoilla yksi sisällissodan perinnöistä oli myös esimieskoulutuksen käynnistäminen Suomessa. Yksityissektorin yrityksissä ylin johto ei ollut täysin tyytyväinen siihen tapaan, jolla työnjohtajat ja esimiehet olivat suoriutuneet työläisten tullessa esittämään vaatimuksiaan. Tuohon aikaan kaikki esimiehet eivät olleet korkeakoulutettuja, vaan etenkin työnjohtajat olivat useimmiten ammattimiehiä, jotka olivat työssä pätevöitymisen kautta kohonneet esimiesasemaan. Myös palkkauksen ero työnjohtajan ja ammattimiehen välillä saattoi olla aika pieni. Työnjohtajien ammatillista ja poliittista luotettavuutta haluttiin lujittaa. Vahvistaakseen työnjohtajien lojaalisuutta suhteessa yritykseen ja heidän auktoriteettiaan suhteessa alaisiinsa teollisuustyönantajat organisoivat 1920-luvun lopulta lähtien työnjohtajakursseja. Nämä pohjustivat toisen maailmansodan jälkeen, vuonna 1945, perustettua Teollisuuden työnjohto-opistoa, myöhempää Johtamistaidon opistoa.

Tämä artikkeli perustuu professori Pauli Kettusen haastatteluun keväällä 2017, tekstin on kirjoittanut TJS:n kulttuurisihteeri Inka Ukkola